Kadunnimet kertovat


Tältä sivulta löydät tietoa Härmälä-Seuran toimialueen kadun nimien historiasta. Aluksi on Lauri Viljanmaan yleiskuvaus katujen nimien historiasta ja tämän jälkeen tarkempaa tietoa yksittäisestä kadun nimestä. Tälle sivulle ilmestyy myöhemmin lisää tietoa muista katujen nimistä, joten kannattaa tarkistaa sivu aina välillä.




Mistä Härmälän kadunnimet ovat peräisin?



Kirjoittaja kouluneuvos Lauri Viljanmaa, Härmälä-Seura ry emeritus pj.

Katujen nimet liittyvät usein historiallisiin paikkoihin tai henkilöihin, alueen luonnon piirteisiin tai kasvillisuuteen.

Härmälän nimistölle antaa leimansa ilmailuun liittyvät nimet, esim. Lentokentänkatu (nimetty vuonna 1945) ja Lentokonetehtaankatu (1950). Lentokentän siirron jälkeen syntyi sen paikalle uusi omakotiasutus uusine nimineen, esim. Ilmailukatu (1982) ja Pilotinkatu (1982). Tyypillisiä ryhmänimiä edustavat jo vuonna 1936 T-alkuisilla miesten nimillä nimetyt kadut. Rantaperkiön alueelle antaa leimansa puihin ja pensaisiin liittyvä nimistö, esim. Haapakuja (1946) ja Pihlajakuja (1975). Pyhäjärven rannalta hävinneestä huvila-asutuksesta muistuttaa esim. Metsolankatu (1925/1951) ja Lepolantie (1925/1935). Sarankulman nimistössä näkyvät alueella olleiden torppien nimet, esim. Keskuojankatu (1972) ja Nuutisarankatu (1972). Vihinlahden nimistössä näkyy Lokomon vaikutus.

Lopullisesti nimestä päättää kaupungin asettama kadunnimitoimikunta, jonka työ on menneen vaalimista ja uuden luomista. Hyvin perustellulla ehdotuksella voivat alueen asukkaat itse vaikuttaa nimeämiseen, esim. monet alueen puistot on nimetty Härmälä-Seuran esityksen mukaisesti. Maija Louhivaara on laatinut Tampereen kadunnimistä ansiokkaan kirjan (1999), jossa on parituhatta nimeä. Suuresta lukumäärästä johtuen useat nimet on jouduttu käsittelemään hyvin lyhyesti: Härmälä-Seuran historiatoimikunnalla on tarkoitus Nurkkakuntalehden palstoilla esitellä yksityiskohtaisemmin alueensa nimistöä. Ensimmäisenä saa kunnian Tampereen ilmapuolustajain muistoksi nimetty Heiskalankatu.



Heiskalankatu - Kunnianosoitus sankarille


Kirjoittaja Aarno Saramäki, Lentovarikon Killan pj

Ilmailukadun pohjoispuolelle on rakennettu samansuuntainen katu, joka on nimetty lentomestarin, koelentäjän Urho Heiskalan mukaan Heiskalankaduksi. Lentomestari Heiskala oli 20- ja 30-luvuilla yksi tunnetuimpia lentäjiämme - myös laajalti maamme rajojen ulkopuolella. Vuonna 1928 hän oli komennettuna Tsekkoslovakiaan ja Viroon lentokoneiden hankinta-asioissa, sekä 1932 Ruotsiin Pohjoismaiden lentokilpailuihin. Kunnianosoituksena hänelle myönnettiin mm. Viron ja Tsekkoslovakian lentomerkit. Ensimmäisenä vuonna 1909 Englannin Kanaalin yli lentänyt Ble'riot lahjoitti Heiskalalle suuren valokuvansa omistuskirjoituksella varustettuna.

Vuonna 1928 Helsingissä Katajanokan lentosatamassa luovutti tasavallan presidentti Lauri Relander Heiskalalle arvostetun Harmon patsaan. Presidentti Relander luotti lentäjiemme kuntoisuuteen matkustaen esimerkiksi vuonna 1931 yli 4000 kilometriä ilmavoimien Junkers -koneella ohjaajana enimmäkseen lentomestari Heiskala. Puolustusministerin kiertopalkinto parhaalle ohjaajalle myönnettiin hänelle vuodina 1931, 1932 ja 1933.

Heiskala oli erinomainen lentäjä, lennonopettaja ja koelentäjä. Tunnetuksi hän tuli ympäri maata suorittamillaan yleisölennätyksillä ja taitolentäjänä Suomen Ilmapuolustusliiton koneilla. Vuoden 1925 alussa hän aloitti "Keisarin sirkuslaivueessa" taitolentoesitykset. Koneena oli Gourdou-Leseure -koneet. Ryhmää johti kapteeni V. Bremer. Nelihenkinen ryhmä kiersi ympäri maata ilman avustavaa henkilökuntaa. Voi arvata, että pelkästään koneiden käynnistäminen potkurista heittämällä oli työlästä. Vaarallinen tilanne Heiskalalle syntyi Haukka I.V.L.D26 koneen kanssa hänen suorittaessaan syöksykierrekokeita lokakuussa 1927 Utissa. Kone joutui noin 600 metrin korkeudessa laakakierteeseen. Hänen onnistui oikaista kone vasta aivan puunlatvoja hipoen. Kolmekymmentäluvun alussa Urho Heiskala menestyi hyvin Suomen ympärilento kilpailuissa Helsingistä Petsamoon ja takaisin.

Ensimmäinen siviililentonäytös Helsingissä järjestettiin vuonna 1932. Suomen ilmailu -lehdessä pääkaupunkilainen näytösreportteri kuvaa Heiskalan esitystä sattuvin sanoin seuraavasti: "näytöksen huippukohdan muodosti lentomestari Urho Heiskalan loistava aerobatia Pilvettärellä. Hra Heiskala, jota epäilemättä täydellä syyllä pidetään pohjoismaiden ensimmäisenä aerobatian tekijänä, suoritti ohjelmansa ennennäkemättömän joustavasti ja täydellistä koneensa hallitsemista osoittavalla tavalla. Kaikesta näki, että hän tosiaankin tiesi, miten aerobatiaa on tehtävä yleisön edessä. Matalalla otetut loopingit ja aivan ihastuttavat Immelmannin käännökset - mies tosiaankin siinä korkeudessa täydellisesti moottorinsa varassa - olivat ehdottomasti kansainvälistä luokkaa, vaikka ehkä syöksykierros eniten tehosikin yleisöön. Saattaa kyllä nähdä uhkarohkeita aerobatianäytöksiä, joissa väkisin ja konetta repimällä suoritetaan kamalankin näköisiä temppuja. Mutta Heiskala pani pääpainon loistavaan suoritukseen sekä ehdottoman hallittuihin ja myöskin esteettisesti nautittaviin liikkeisiin. Lentäjä tuntui todellakin olevan koneensa kanssa yksi ja sama olento. Yleisö tuntui haluavan Heiskalan jopa uudelleenkin ilmaan."

Suomen Ilmapuolustusliiton lentäjänä Urho Heiskala toimi vuosina 1929 - 1931. Tuona aikana hän kolusi miltei joka nurkan maassamme suorittaen pääasiassa liiton Bucker Jungmann -koneella yleisölennätyksiä ja taitolentoa. Ensimmäisenä suomalaisena hän lensi mm ulkopuolisen silmukan sekä syöksykierteen v. 1937 lentonäytöksessä Tampereella.

Sodan alettua oli Heiskala ensimmäisiä, jotka pyrkivät lentäjäksi rintamapalvelukseen, jonne, työn tärkeyden huomioon ottaen, ei koelentäjiä voitu laskea. Hän toimi lentokonetehtaan koelentäjänä. Ilmataisteluun Tampereella hän osallistui kuitenkin kuusi kertaa ampuen alas kaksi viholliskonetta ja vaurioittaen pahasti kahta.

Lähes päivälleen 65 vuotta sitten maaliskuun toisena päivänä 1940 lähestyi vihollisen pommituskonemuodostelma Tamperetta. Lentomestari Heiskala nousi viimeiselle torjuntalennolleen Fokker D XXI-tyyppisellä FR-84 hävittäjällä. Hyökätessään vihollisen muodostelman oikealla siivellä lentänyttä konetta kohti, pääsi taaempana erillään lentäneen viholliskoneen ampuja tulittamaan häntä. Heiskala sai ilmeisesti kuolettavan osuman itseensä ja syöksyi koneensa mukana metsään Ylöjärvelle. Putoamispaikalle on paljastettu kiveen kiinnitetty muistolaatta ja sen vieressä tuhotun koneen potkurin lapa. Heiskalan alasammutun koneen konekivääriä säilytetään Lentotekniikkalaitoksen perinnehuoneessa Tampereella.

Ihmisenä, ystävänä, työtoverina ja sotilaana, oli hänelle suotu paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka nostivat hänet toisia korkeammalle. Ystävät, jotka Urho Heiskalan tunsivat eivät unohda häntä koskaan. Esimiestensä, työtovereidensa ja alaisten keskuudessa hän nautti suurta kunnioitusta ja arvonantoa. Lentomestari Heiskalan hyvä ystävä ja esimies, koelentueen päällikkö Erkki Ehnrooth kirjoitti putoamispäivää seuranneen päivän iltana Heiskalan lentopäiväkirjan viimeiselle sivulle: "Et koskaan konettasi jättänyt - eikä koneesi Sinua."

Heiskala

Koelentäjä Urho Heiskala.

Lentomestari, koelentäjä
Urho Heiskala
Synt. 18.2.1902
Kuoli 2.3.1940
Suomen Lentomerkki 1925
Tsekkoslovakian lentomerkki
Viron lentomerkki
Harmon patsas 1928
Puolustusministeriön kiertopalkinto 1931, 1932 ja 1933
Palvelus Puolustusvoimissa:
Asevelvollisuus 1924, autopataljoonassa Helsingissä
Suojeluskunnan ohjaajakurssilla Viipurissa 1924
Pommituseskaaderi 1925, Ilmavoimat, Viipuri
Hävittäjälaivue 1925 - 1929, Ilmavoimat, Utti
Suomen Ilmapuolustusliiton lentäjä, 1929-1931, Helsinki, komennus
Lennonopettaja, 1931, Ilmavoimat, Santahamina
elentue, 1933-1936, Ilmavoimat, Santahamina
Koelentue, 1936-1940, Ilmavoimat, Tampere

Lentotuntimäärä n. 4000 h


Luovutus

Koelentäjä, Urho Heiskala sai sankarikuoleman ilmataistelussa torjuntalennolla Tampereen ilmatilassa 2.3.1940.

Hän oli vakiinnuttanut asemansa tunnettuna lentäjänä. Härmälän lentokentän avajaisissa 31.5.1937 hän ensimmäisenä Suomessa suoritti Bucker Jungmann-koneella ulkopuolisen silmukan sekä ulkopuolisen syöksykierteen.

Harmon patsaan luovutus lentomestari Urho Heiskalalle vuonna 1928 Helsingissä katajanokan lentosatamassa. Luovuttajina Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander, Puolustusvoimien komentaja kenraalimajuri Aarne Sihvo ja Ilmavoimien komentaja Väinö A. Vuori.

Heiskalankatu kartalla


Näytä suurempi kartta
Kulje Heiskalankatua Google Streetview -palvelussa.



Pyryn katu - Muisto hävittäjä-ässien koulukoneesta


Kirjoittaja Erkki Rekola, Lentovarikon tarkastaja

Kauniina maaliskuun päivänä 1939 nousi Tampereella siivilleen Lentokonetehtaan, uusi prototyyppi Pyry-harjoitushävittäjä.Reservin luutnantti Jorma Visapään suorittama ensilento aloitti Suomen ilmavoimissa yli 20 vuotta jatkuneen Pyry-aikakauden. Tampereella rakennettiin 40 koneen sarja erittäin nopeasti. Ensimmäinen sarjavalmisteinen Pyry teki koelentonsa Pyhäjärven jäältä joulun alla 1940 ja sarjan viimeinen kone luovutettiin ilmavoimille kesäkuussa. 1941, siis puoli vuotta myöhemmin.

Pyry1

Pyry osoittautui kovassa käytössä yhdeksi suomalaisen lentokoneteollisuuden parhaista lentokonetyypeistä. Sen pääsuunnittelija oli diplomi-insinööri Arvo Ylinen ja muina suunnittelijoina diplomi-insinöörit M.T. Vainio, T.R Verkkola ja E. Wegelius. Pyry oli kaksipaikkainen harjoitushävittäjä, jonka rakennusaineena olivat suomalainen mäntypuu, teräs, kangas ja duralumiini. Moottori oli ilmajäähdytteinen Wright Whirlwind, R-9/75-E3 teholtaan 420 hevosvoimaa.

Pyrysarja

Ensimmäisenä joukko-osastona Pyryjä sai käyttöönsä Ilmasotakoulu Kauhavalla vuonna 1941. Täällä koneet palvelivat suurimman osan ajastaan, ja niillä annettiin oppilaille erittäin vaativa ja korkealuokkainen lentokoulutus. Pyryillä aloittivat ensimmäisinä lentonsa Lentokadettikurssi 24:n oppilaat. Koneiden lennot tässä vaiheessa olivat suuntaa antavia ja vasta sodan aikana laadittiin Pyryjen taistelulento- ohjelmat. Tämän jälkeen siirtyminen varsinaisiin taisteluhävittäjiin oli helppoa. Ensimmäisellä Pyry-kurssilla saivat koulutuksensa mm. Hasse Wind (kaksinkertainen Mannerheim- ristin ritari), Olavi Puro ja Jorma Saarinen, jotka kunnostautuivat sittemmin sotiemme maineikkaina hävittäjälentäjinä.

Pyryillä lennettiin vuosina 1939-1962 kaikkiaan 56 000 tuntia ja niillä koulutettiin yli 700 sotilaslentäjää. Suureen lentomäärään mahtui myös onnettomuuksia. Pyry-lennolla maaliskuussa 1943 sai surmansa mm Messerschmitt -laivueen komentaja majuri E.O. Ehrnrooth. Hän yritti tehdä koneella liikettä, mutta Pyryn ominaisuudet olivat entisestään muuttuneet eikä hän pystynyt hallitsemaan konetta. Ehrnrooth toimi myös Härmälässä Koelentueen päällikkönä 1937-1940. Mainittakoon Ehrnroothin johtaman Koelentueen koelentäjät, luutnantit Erkki Itävuori ja Jorma Visapää, lentomestari Urho Heiskala ja ylikersantti Aarre Siltavuori, jotka pudottivat talvisodassa suorittaessaan Tampereen ilmapuolustusta 11 vihollisen pommikonetta alas. Näistä Itävuori ampui yhdellä lennolla 4 viholliskonetta alas. Nämä viiden koelentäjän lennot ja pudotusluvut on ilmavoimiemme mainetekoja talvisodassa.

Heinäkuussa 1961 tapahtui Kauhavalla viimeinen Pyry onnettomuus. Onnettomuudessa saivat surmansa Härmälästä kotoisin oleva ohjaaja, kersantti Asko Visa ja vääpeli Leo Kilhman. Kone oli ensimmäisenä Kauhavalle 27.2.1941 laskeutunut Pyry 8. Viimeinen koululento Kauhavalla lennettiin syyskuussa 1961. Pyry päätti pitkän ja ansiokkaan aikakautensa Härmälässä , josta viimeiset lennot 7.9.1962 lensivät kapteeni Veikko Hietamies Pyry-1:llä ja yliluutnantti Keijo Elio Pyry-27:llä.

Pyry on lentänyt nimensä ilmailu-historiaan myös siksi, että koneella on lennetty korkealuokkaista taitolentoa jo oppilasvaiheessa. Tämä koulutus on ollut pohjana sodan taistelulentoja varten. Majuri Lauri Larjo aloitti taitolentoharjoittelun Pyryllä sekä kehitti koneelle näyttävän ja vauhdikkaan liikesarjan. Taitolento otettiin lento-oppilaiden koulutusohjelmaan, josta lentotilan hallinnan ja koneen käsittelyn taidot siirtyivät sotiemme taistelulentäjille. Larjo sai vertaisensa seuraajan majuri Erkki Ilveskorvesta, joka sotien jälkeen esitti lentonäytöksissä vertaansa vailla olevan taitolento- ohjelman. Matalalla suoritettu Ilves-liike ohjelman lopussa oli nähtävyys.

Tämä kertomus on osa Tamperelaista lentokoneenrakennus taitoa, ilmailuhistoriaa ja merkittävä vaihe ilmavoimiemme kehityskulussa.

Pyrykartta




Näytä suurempi kartta
Kulje Pyrynkatua Google Streetview -palvelussa.



Metsolankatu ja Metsolankuja - "Muinainen Metsola oli satu"


Kirjoittaja Juhani Hildén

Härmälän nimistön taustalta löytyy kadonnut huvilamaailma

Edellä mainituista "huvilateistä" koko kaupunginosan tärkeimpiin lukeutuu juuri vajaan kilometrin pituinen Metsolankatu, joka toimii yhdyssiteenä Nuolialantien ja Ilmailunkadun välillä. Jousen kaaren lailla kaartuvana se eroaa ilmiasultaankin muuten melko suoraviivaisesta asemakaavasta. Mieleen juolahtaa ajatus, että Talvitien suusta Rukkamäkeen ja Sarankulmaan johtanut kärrikauden kulku-ura on tässä saattanut ohjata kaavoittajan piirrintä. Erikoista on myös, että Metsolan huvila ja siitä nimensä saanut katu sijaitsevat suhteellisen etäällä toisistaan, itse asiassa eri kaupunginosissa jos Talvitietä pidetään Härmälän ja Rantaperkiön rajalinjana. Tässä suhteessahan esimerkiksi Lepolantie ja Kuuselankuja ovat paljon oikeaanosuvampia. Ilmeisesti Metsola katsottiin aikanaan paikallisesti niin huomattavaksi maamerkiksi että sen nimi piti näkyä myös kartoissa - vaikkapa sitten "väärässä paikassa".

Härmälän kaavaa laadittaessa 1920-luvulla Pyhäjärven rantakaistaleen maapohja oli jo kaupungin omistuksessa, samoin kyseisellä kaistaleella olevista huvilakiinteistöistä muun muassa Metsola, jonka kaupunki oli ostanut Arthur Sommerin perillisiltä 1921 ja muuttanut sen seuraavana vuonna lasten vastanottokodiksi ennen heidän sijoittamistaan yksityiskoteihin kuten virallinen sanonta kuului. Kyseessä oli eräs ensimmäisiä kunnallisen lastensuojelutyön toteutuksia Tampereella, ja juuri lastenkotina tuo entinen herrasväen suviasumus vielä viime sotien jälkeisiltä vuosikymmeniltä muistetaan.

Metsolan huvila
Metsola lastenkodiksi muutettuna. Rakennuksen ulkoasua on pelkistetty Sommerin ajoista. Kuva julkaistu Voionmaan Tampereen historiassa.

Kun kaupungin perhetukikeskuksen uudisrakennus 1970 valmistui mahtavien puiden suojaan Tuomikujan päähän, ei vanhasta Metsolasta ollut jäljellä juurikaan muuta kuin kivijalka, jota sitäkin on enää vaikea maastosta löytää. Perhetukikeskuksen nimi muistuttaa sentään nykyeläjää paikan menneisyydestä.

Arthur Sommer oli monitahoinen vaikuttaja

Edellä mainittu Arthur Sommer teki elämässään paljon muutakin kuin karttanimistöön runsaasti jälkiä jättäneen kesäasunnon. Huvilarannikon muiden mahti-isäntien tapaan hänessä oli miestä moneksi - ja menestyvää sorttia oli jälkikasvukin.

Arthur syntyi 21. lokakuuta 1847 Hämeenlinnassa Alexander Martinus Sommerin (1805-1881) ja Maria Josefina Holmströmin (1810-1858) toisena lapsena. Nuoruudessaan ulkomailla huomattavan laajan sivistyksen hankkinut perheenpää oli talonomistaja ja aikansa monialayrittäjä, jolle keväällä 1850 tarjottiin konttoripäällikön tointa Finlayson & Co:n tehtaassa Tampereella. Tänne mies perheineen muuttikin, osti kaupungilta kaksi vierekkäistä tonttia Satakunnankadun ja Itäisen puistokadun eli nykyisen Hämeenpuiston kulmauksesta ja rakennutti talon joka pian tunnettiin Sommerin huvilana, se näet sijaitsi miltei maalaismaisemissa silloisen asutuksen laidalla.

Arthur-poika seurasi monessa suhteessa isänsä jälkiä. Hänkin hankki kaupallisen koulutuksen ja kielitaidon, pestautui Finlaysonille konttoriharjoittelijaksi, toimi lopulta (maaliskuusta 1890) isännöitsijänä eli nykymäärein toimitusjohtajana ja erosi yhtiöstä 1897 sen omistajien kanssa syntyneiden kieli- ja kansallisuuserimielisyyksien vuoksi. Vain vuotta aiemmin hänet oli kruunattu kauppaneuvoksen tittelillä.

Jo 1870-luvun puolivälissä Arthur Sommer oli perustanut Tampereelle maamme ensimmäisen kenkätehtaan ja välittömästi erottuaan "pumpulista" hyödynsi hankkimaansa asiantuntemusta perustamalla uuden yrityksen, Tampereen Puuvillateollisuus Oy:n, jonka johdossa uurasti kuolemaansa asti. Yhtiön punatiilinen tuotantolaitos valmistui Lapinniemelle 1899 ja siellä se seisoo tänä päivänä, tosin toisia tarkoitusperiä palvellen. Näyttävää roolia Sommer esitti Suomen Kutomateollisuuden Työnantajaliiton ja Kansallis-osake-pankin syntyvaiheissa. Kaupunginvaltuustossa hän istui pitkään ja ehti koluta myös kolmet säätyvaltiopäivät paikallisten porvarien edustajana.

Kesänviettoa sääty-yhteiskunnassa

Astuttuaan avioon vuonna 1880 Lydia Johanssonin kanssa Sommer vuokrasi Hatanpään mailta Vihilahden etelärannalta huvilatontin, joka laajuudeltaan ja osin toiminnoiltaankin muistuttu pientä maatilaa. Metsolaksi nimetyllä huvilalla oli suorastaan terapeuttinen merkitys nauttijoilleen, ei vähiten isännälle itselleen. Eva-tytär kertoo (Tampere, tutkimuksia ja kuvauksia, 1929):
Meille lapsille järjesti isä rakastamassaan Metsolassa leikkituvan, tenniskentän ja aurinkokylpylän. Uimarannassa ja puutarhassa kuluivat kesät rattoisasti ja tänne kiiruhdettiin koulun päätyttyä, eikä tehnyt mieli kaupunkiin niin kauan kuin täällä oli hedelmiä ja marjoja. Metsola oli isäni paras virkistyspaikka, jonne hän aina koetti päästä työn päätyttyä, tavallisesti Tiira-laivalla. Hän ei mielellään yöpynyt kaupunkiin kesäisin, vaan myöhään illallakin palasi huvilaansa, jonka metsä oli hänen silmäteränsä. Sitä ei saanut kaataa muuta kuin mitä tarvittiin puiston kunnossapitämiseen.

Toinen tytär Aili puolestaan tunnelmoi (Tammerkoski 6/1948): Muinainen Metsola on satu. Sellainen satu, joka kerran on ollut todellisuutta, mutta joka vuosikymmenten vierittyä on saanut kaukaisen, kauniin hohteen.

Vallasväen kosketuskohdat lähitienoon vakinaiseen asujaimistoon jäivät vähäisiksi. Rahvasta kaivattiin paikalle vain palvelijoina ja lastenhoitajina, tilapäisinä timpureina, työmyyrinä pelto- ja viljelysmailla. Toisaalta tässä tarjoutui vähäväkisille tervetullut lisäansion mahdollisuus. Huvilanomistajilla keskinäistä kanssakäymistä kyllä riitti, kaikki kun olivat tuttuja toisilleen ellei peräti sukulaisia.

Somersalo-sisarusten vaiheita

Arthurille ja Lydialle siunaantui kuusi aikuisiän saavuttanutta lasta, tyttöjen lisäksi neljä poikaa, joita kodin - ja ehkä erityisesti kesäkodin - lämmin muisto elähdytti läpi elämän. Suuressa nimenmuutossa 1906 Sommerin sisarukset "suomettuivat" Somersaloiksi. He osallistuivat suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen monella tavalla ja monella tasolla tuulisiakaan paikkoja kaihtamatta. Leimallista heille oli kirjallinen lahjakkuus.

Lapsista vanhin Eva (s. 1883) kohosi maassamme melkoiseksi auktoriteetiksi kotitalouden ja käsityön opettajana ja kehittäjänä. Hän toimi muun muassa Tampereen tyttöjen ammattikoulun johtajattarena 1926-29 ollen samoihin aikoihin kansanedustaja, tätä ennen Helsingin kaupungin monissa luottamustoimissa. Kuului Kotilieden ensimmäiseen toimituskuntaan 1920-luvulla, lisäksi useiden muiden lehtien toimittaja, avustaja, kirjeenvaihtaja. Alansa klassikko on Eva Somersalon yhdessä Helmi Koskimiehen kanssa 30-luvun alussa kirjoittama Keittotaito, josta WSOY otti viitisen vuotta sitten peräti 49. painoksen.

Ensi Elias (1884-1927) suoritti diplomi-insinöörin tutkinnon Helsingin teknillisessä korkeakoulussa 1911 ja työskenteli sitten useiden teollisuusyritysten johtopaikoilla koti- ja ulkomailla, isänsä perustaman Lapinniemen puuvillatehtaan palveluksessa 1914-16. Kaupallisen alan tehtäviä Englannissa, vuodesta 1923 Helsingin Insinööritoimiston osakkaana sekä tämän ohella viimeisinä vuosinaan Oy Systeman myyjänä. Vuoden 1918 sodassa otti osaa Varkauden ja Tampereen taisteluihin, majuriksi ylenneenä Helsingin komendantti 1919. Julkaisi eräitä kaunokirjallisia teoksia salanimellä Kapteeni Vähäkäs.

Yrjö Aleksanterin (s. 1886) elämänkaarta väritti kansainvälisyys. Päästyään ylioppilaaksi Tampereen realilyseosta 1904 suoritti Helsingin yliopiston fyysismatemaattisessa tiedekunnassa filosofiankandidaattitutkinnon 1907. Tämän jälkeen assistenttina Pulkovan tähtitornissa Venäjällä, tohtorinväitöskirjan valmistelua Saksassa, insinööriaineisiin syventymistä Englannin ja Itävallan parhaissa opinahjoissa. Perusti maailmansodan aikana Helsinkiin pankkiiriliikkeen Yrjö Somersalo & Kumpp., jota johti vuoteen 1921. Siirtyi sittemmin pysyväisesti Amerikkaan Jersey Cityn ja Chicagon radiotehtaisiin, missä herätti huomiota radioteknisillä keksinnöillään.

Aili Maria (1887-1957) oli koutukseltaan sairaanhoitaja. Opiskeluvaiheessaan matkusteli laajalti Euroopassa osin kielitaitoa kartuttaakseen. Saavutti kirjailijana valtakunnallista tunnettuutta historiallisilla romaaneillaan sekä ennen kaikkea saduillaan ja nuortenkirjoillaan. Moni ikäihminen muistaa yhä esimerkiksi Mestaritontun seikkailut. Arvi A. Kariston kustantama Metsolan lapset piirtää todenmukaisen kuvan varakkaan porvarisperheen "villaelämästä kaukana maalla" vaikka henkilöiden nimet onkin vaihdettu etäännyttämisen nimissä. Tampereen kaupunki muisti palkinnoillaan rakastettua kertojaa 1951 ja -56, Topelius-palkinto -52.

Mainittakoon vielä, että Aili Somersalo vihittiin 1916 aikansa kulttuuripersoonana tunnetun Armas Toivo Tarvaksen kanssa. Tarvas oli senaattori Ossian Wuorenheimon ottopoika ja usein nähty vieras Lepolassa. Metsolan ja Lepolan läheisyys antoi otollisen mahdollisuuden nuorten romanssille, jollaisiin oli kyllä totuttu näillä rehevillä rannoilla. Avioliitto purkautui 1922.

Artturi (s. 1889) kirjoittautui kotikaupunkinsa reaalilyseon ensimmäiselle luokalle 1899, ylioppilas 1907, agronomin tutkinto 1914. Maanviljelijän urallaan omisti pitkään Valkilan kartanoa Pirkkalassa, mutta vaihtoi kansalaissodan jälkeen alaa perustamalla pankkiiriliikkeet Helsinkiin ja Tampereelle. Vuodesta 1922 Ilmailuvarikon kamreerina Helsingissä, sittemmin useiden ulkomaisten toiminimien Suomen-edustaja. Artturi julkaisi myös lähinnä liike-elämään liittyviä artikkeleita erinäisissä aikakauslehdissä ja avusti sellaisia teoksia kuin Luonto tieteen valossa ja Tavarasanakirja.

"Jääkäri ennen jääkäreitä" taisteli miekalla ja kynällä

Somersalo-sisarusten esittelyssä olemme nyt päätyneet pahnanpohjimmaiseen eli Arne Sakariin (1891-1941). Hänen kohdallaan opiskeluvuodet Tampereella ja Helsingissä sujuivat tavanomaisen tasaisesti, mutta Jenan yliopistossa Saksassa kesällä 1914 tohtorinväitökseen valmistautuva tiedemiehen alku joutui keskelle maailmansodan syttymisen nostattamaa huumaa. Sotainnosta tartunnan saaneena Arne ilmoittautui vapaaehtoiseksi keisari Vilhelmin joukkoihin, joiden odotettiin raivaavan tiensä Pariisiin voitonparaatiin parissa kuukaudessa.

Kohtalokkaan ratkaisun jälkeen vastaleivottu husaari muovasikin elämästään draaman, jonka rinnalla kaikki sepitetyt kertomukset tuntuvat kalpenevan. Rintamapalveluksessa Arne Somersalo osoitti mitä rämäpäisintä rohkeutta ja kipusi pian rivimiehestä upseeriksi. Saksan tappion häämöttäessä tämä Marnen, Verdunin ja Sommen kolhuja kokenut veteraani katsoi parhaimmaksi hakeutua synnyinmaan helmaan, liittyi Mannerheimin luvalla majurina Suomen armeijaan keväällä 1918 ja sai kaksi vuotta myöhemmin nimityksen ilmavoimien komentajaksi, uranuurtajaksi uuteen aselajiin. Tässä tehtävässä hän kohosi everstiluutnantiksi 1924 ja erosi puolustusvoimista 1926 jouduttuaan joustamattomuuttaan napit vastakkain esimiestensä kanssa.

Välirikkoa seuranneina vuosina avioitumaankin ehtineellä Somersalolla (puoliso Eva Becker) oli yhä sotilaallisia luottamustehtäviä, mutta 1920-luvun lopulta lähtien hän otti tärkeimmäksi aseekseen painetun sanan. Ei aikaakaan kun terävä kynänkäyttäjä nousi lapuanliikkeen Ajan Sana -sanomalehden päätoimittajaksi. Mäntsälän kapina kevättalvella 1932 tarjosi sitten mahdollisuuden järeämpiinkin toimiin. Selkkauksen loppunäytöksessa 6. maaliskuuta kapinallisten päälliköille myönnettiin oikeus tulla vapaana Helsinkiin "hallitusneuvotteluihin". Samassa autossa lähtivätkin Mäntsälästä maanviljelijä Vihtori Kosola, kenraali K. M. Wallenius ja everstiluutnantti-evp Arne Somersalo. Jo matkalla Wallenius käytännössä antautui siirtymällä vastaan tulleen kenraali Malmbergin autoon ja muut kaksi suljettiin perillä poliisin koppiin. Se oli sen lorun loppu.

Lapuanliikkeen jatkajaksi perustettiin Isänmaallinen kansanliike, jonka riveistä Somersalo valittiin kansanedustajaksi vuosiksi 1933, -34 ja -35. Lehtimiesura jatkui IKL:n pää-äänenkannattajan Ajan Suunnan päätoimittajana. Kantava voima hän oli koko puolueen lehtiryhmässä, jonka eri paikkakunnilla ilmestyvät aviisit lopulta sulautuivat toisiinsa yhteisellä nimellä ja sisällöllä. Poliittisen kirjoittelun ohella on mainittava erityisesti ensimmäisen maailmansodan kurimusta kuvaava muistelmateos Taisteluvuosien varrelta, joka ei jätä kylmäksi nykylukijaakaan. Otava otti siitä useita painoksia, ja teos löytyy yhä Metson varastokirjoista.

Talvi- ja jatkosotaan kauan siviilissä ollut mies runnoi itsensä puoliväkisin, omien sanojensa mukaan "taistoon oli päästävä pirua ja ryssää vastaan". Kumman aseesta kohtalokas luoti lähti ei ole tiedossa mutta joka tapauksessa kuolemaa pelkäämätön soturi tapasi matkansa pään Kiestingin motissa 17. elokuuta 1941 johtaessaan korpisotaan tottumattomia saksalaisia.

Jäähyväiskäynti Metsolan mailla

Vain muutamaa kuukautta aiemmin Arne Somersalo oli käynyt Aili-siskonsa kanssa viimeisen kerran Metsolassa. Sisarukset eivät olleet tuntea seutua, vaivoin löysivät kujanteen joka ennen johti huvilaan. Kirjailija lopettaa kuvauksensa (Tammerkoski 6/1948):
Palatessamme vaiteliaina kaupunkiin jäähyväiskäynniltämme totesimme kaiken katoavaisuuden. Pian tämän jälkeen tuli viesti veljeni kaatumisesta itärintamalla. Muinaisen Metsolan satu oli lopullisesti päättynyt.
Jotain on sentään jäljellä. Rantaperkiön ja Härmälän nimistössä tarkkakorvainen saattaa yhä kuulla etäisiä kaikuja kadonneesta suviparatiisista ja sen ihmisistä.

KIRJOITUKSEN LÄHDEMATERIAALIA
Arne Somersalo: Taisteluvuosien varrelta. Otava 1928.
Yrjö Raevuori: Tamperelaisia sukuja. Tampereen kaupunki 1932.
Aili Somersalo: Metsolan lapset. Arvi A. Karisto Oy 1951.
Suomen kirjailijat 1917-1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 365. Gummerus 1981.
Juhani Hildén: Huvilarannikko. Tamperelaisherrasväen kesäasutuksen vaiheita Rantaperkiössä ja Härmälässä. Härmälä-Seura 1993.
Jussi Niinistö: Suomalaisia soturikohtaloita. Suomalaisuuden liitto 1998. Facta 2001. WSOY.
Internetin www-sivustot koskien Suomen ilmavoimia, Mäntsälän kapinaa sekä suomalaisen lehdistön historiaa.

Kartta Metsolankadusta


Näytä suurempi kartta
Kulje Metsolankatua Google Streetview -palvelussa.



Talvitie


Kirjoittaja Kouluneuvos Lauri Viljanmaa

Härmälän ja Rantaperkiön kaupunginosien raja kulkee pitkin Talvitietä, joka alkaa Pyhäjärven rannasta ja päättyy Sarankulmankatuun. Se nimettiin vuonna 1925 laaditussa, mutta vahvistamatta jääneessä Härmälän asemakaavassa. Virallinen nimi tuli vuonna 1946.

Talvitie oli talvitie

Talvitie on perinteinen nimitys kulkuteille, jotka ovat käytössä kun routa on vahvistanut tien pohjan. Usein siihen liittyy vielä jäätien osuus kuten tässä meidänkin Talvitiessämme oli alun perin laita. Talvella oli lyhyt yhteys Lempääläntieltä Rukkamäen kautta nykyiselle Talvitielle, joka jatkui jään yli Hatanpään niemelle kuten oheisesta vanhasta kartasta ilmenee. Vielä 1960-luvulla ajettiin Talvitien rantaan jään päälle suuria tukkimääriä kevätuittoa odottamaan. Tampereen naapurikunnissa on Talvitie niminen katu Kangasalla, Lempäälässä, Nokialla ja Pirkkalassa, joten aluetaksia Talvitielle tilattaessa pitää olla tarkkana.

Talvitie ennen kartalla
Talvitie eilen, katkoviiva vanhassa kartassa näyttää Hatanpään valtatien paikkaa.

Rakennuksia

Talvitien tunnetuin rakennus on Härmälän kirkko, jonka rakennussuunnitelmat perustuivat Elma ja Erik Lindroosin kilpailun voittaneeseen ehdotukseen vuodelta 1939. Seurakuntatalo ja pappila valmistuivat sodan jälkeen vuonna 1949 ja kirkko 1972. Lentokentän läheisyys asetti kellotapulin korkeudelle rajan 12 metriin. Kirkon naapuriin valmistui vuonna 1983 ajanmukainen terveyskeskus ja päiväkoti. Neuvolan muutto rapistuneesta ns. Boreniuksen huvilasta oli alueelle merkkitapaus. Metso Automation jatkaa Talvitien varressa kunniakkaita Lentokonetehtaan mittariosaston perinteitä. Talvitien ja Nuolialantien risteys sai liikennevalot Keskon marketin ja silloisen SYP:n tultua risteykseen. Tässä kaupan parkkipaikalla on Härmälä-Seura perinteisesti järjestänyt Härmälä-päivän elo-syyskuun vaihteessa. Talvitien rannan puoleinen ympäristö oli raivaamatonta aluetta, joka oli merkitty puistoksi. Härmälän rantapuiston ja nykyisen Rauduskoivunkujan välille kaavoitettiin seitsemän omakotitonttia ja yksi rivitalo. Härmälän Omakotiyhdistys ei kaavan muutosta suopeasti katsellut, mutta sopu sentään syntyi. Kaavan määräämät tasakattoiset talot nousivat pikavauhtia 70-luvun alussa.

Härmälän kirkko
Härmälän kirkko talvisessa asussaan Talvitien varrella.

Ranta

Rannalla on jääkauden muistomerkkinä valtava siirtolohkare. Härmälän omakotiyhdistys on vuosikymmenien aikana ajanut asukkailleen matonpesupaikkaa ja uimarantaa aina Peltolammille saakka. Viinikanlahden puhdistuslaitos sai nopeasti Pyhäjärven veden puhdistumaan ja vuonna 1986 saatiin Talvitien päähän pienimuotoinen uimaranta ja siirrettiin matonpesupaikka maalle, jossa on ajanmukaiset laitteet pesua varten. Veneille kivikkoiseen rantaa on merkitty 1,3 metrin väylä. 100 metriä pitkä murtaja suojaa 60 laituripaikan lunastanutta venettä ja veneluiskassa on huoltolaituri. Suunnitelmissa on 50 metrin pitkä murtajan jatko. Satamakapteeni Joki toi esille jatkuvan ilkivallan rannan laitteille ja veneille ja toivoi tämän torjumiseksi myös asukkaiden apua. Valitettavasti saman vandalismin kohteeksi joutuivat rannalle rakennetut uimakopit ja parin ilkivaltavuoden jälkeen ne vielä poltettiin.

Talvitie kartalla nykyisin
Talvitie tänään, tämän päivän Talvitiellä ei ole sitä merkitystä mitä ennen todellisena talvitienä, mutta on edelleenkin tärkeä väylä asukkaille.



Näytä suurempi kartta
Kulje Talvitietä Google Streetview -palvelussa.



Nuolialantie - Aikamatka Nuolialantielle


Kirjailija Uolevi Itkosen kuva
Kuvassa jutun kirjoittaja ja kirjailija Uolevi Itkonen.

Lähdin Jensenin puutarhan suojaisesta pihapiiristä aina silloin tällöin tammien reunustamaa kujaa pitkin kohti Nuolialantietä. Se oli pikku pojan reviirialueen raja. Liikenteen seuraaminen ison tien laidalla oli jännittävää. Ohi ajoi häkäpönttöjen voimalla kulkevia autoja ja hevospelejä. Elettiin jatkosodan vuosia.

Reviirini laajeni huomattavasti sen jälkeen, kun aloitin syksyllä 1945 koulunkäynnin Rantaperkiön kansakoulussa. Olisin päässyt sinne nopeammin metsäpolkuja pitkin, mutta menin mieluummin Nuolialantien kautta, koska siellä tapasi kavereita. Samoihin, kovasti muuttuneisiin maisemiin palasin toukokuun 30. päivänä 2007 Härmälä-Seura ry:n järjestämässä kävelytapahtumassa Nuolialantie, Meidän valtatiemme. Silloin kuljettiin Rantaperkiön koululta Härmälän motellille.

Komea koulu

Rantaperkiön kansakoulu on upea rakennus. Se valmistui vuonna 1925. Aluksi se oli kaksikerroksinen. Vuonna 1937 koulu sai lisäkorkeutta kahden kerroksen verran ja juhlasalisiiven. Rakennuskokonaisuuden suunnitteli arkkitehti Bertel Strömmer. Se edustaa 1920-luvun klassismia. Strömmerin nimi jäi Härmälän historiaan myös kaavoittajana. Hän laati yhdessä arkkitehti Birger Federleyn kanssa Härmälän asemakaavan, joka hyväksyttiin Tampereen kaupunginvaltuustossa 20.1.1925. Koulun johtajaopettaja oli Hiskias Hokkanen. Meitä ekaluokkalaisia opetti Alma Suominen. Koulun tiloissa koulutettiin Ilmavoimien lentokonemekaanikkoja vuosina 1939-1940. Siitä on muistona seinälle kiinnitetty laatta. Sotilassairaalana kansakoulu toimi jatkosodan aikana vuoteen 1945. Paketoituja sotilaita näkyi päivittäin koulun pihalla.

Trolleybussi eli rollikka

Sotavuosien aikana ja vielä niiden jälkeenkin Wäinö Paunu Oy liikennöi Härmälään. Nuolialantietä pitkin kulkivat myös Pirkkalan vihreät linja-autot. Me pikku pojat hoimme isompiemme perässä: ”Metsästä kuuluu kumina ja pauhu, pian näkyy sauhu, tulossa on Paunun vaunu.” Sitten linja siirtyi Tampereen liikennelaitokselle. Ensimmäinen trolleybussi ajoi Härmälästä Koskipuistoon 8.12.1948. Koeajoja oli suoritettu jo kuukauden verran.

Pulpettini kansakoulun kolmannella luokalla oli kolmannessa kerroksessa ikkunan vieressä. Eräänä marraskuisena päivänä satuin vilkaisemaan ulos ja näin kuinka tuliterä johdinauto kaarsi hitaasti Nuolialantieltä Hatanpään valtatielle. Huusin, ”Trolleybussi menee!” Koko luokka ryntäsi ikkunaan. Maltillisena tunnettu opettajamme Vihtori Takala korotti äänensä ja komensi jokaisen paikalleen. Sitten hän katsoi minua ja sanoi: ”Uolevi, mene lopputunniksi nurkkaan häpeämään.”

Nuolialantien Alku

Haapakuja johti kansakoululta Nuolialantielle. Teiden risteyksessä, osoitteessa Nuolialantie 1, oli Osuusliike Voiman myymälä, vuonna 1918 ovensa avannut Rantaperkiön ensimmäinen kauppa. Silloin sen nimi kirjoitettiin tuplaweellä. Voimassa oli elintarvike- ja sekatavaraosasto. Monia tuotteita sai ostaa vain kansanhuollon ostokorttien kupongeilla. Ruoka oli säännösteltyä eli kortilla, niin kuin silloin sanottiin. Pula-ajasta johtuen joissakin taloissa oli kotieläin, lammas, sika tai kanoja. Nuolialantien varressa oli yksi oikea maatilakin lehmineen ja hevosineen.

Rantaperkiön työväentalo oli samalla puolelle Nuolialantietä kuin Voima. Sitä voisi hyvällä syyllä nimittää kulttuurikeskukseksi. Rakennuksessa toimi Tampereen kaupungin sivukirjasto, kahvila ja vireä Rantaperkiön työväennäyttämö, joka valmisti runsaat neljä vuosikymmentä kestäneen toimintansa aikana ensi-iltaan 200 näytelmää. Rantaperkiön Työväenyhdistys ry. perustettiin vuonna 1906. Se oli talon pääkäyttäjä. Iltamien jälkeen oli yleensä 1.5 tuntia tanssia.

Raanlunti

Edettäessä kohti Härmälää työväentaloa vinottain vastapäätä oli Granlundin leipomo. Sen paikallisti jo kauempaakin leivän tuoksusta. Leipomon perusti Heikki Granlund. Granlundin Eppu oli meille pojille tärkeä kaveri. Hän ajoi hevosella tuotteita kauppoihin. Epun kyytiin pääsi aina ja joskus sai palan lämmintä rukiista reikäleipää. Granlundin leipomoa vastapäätä lähti Tuomikuja Metsolan lastenkotiin. Tuomikujan ja Nuolialantien kainaloon jäi Rantaperiön nurmipintainen urheilukenttä. Sen juoksuradan mitta oli vain 303 metriä. Urheilukentän kaikki kaikessa oli vuonna 1911 perustettu voimistelu- ja urheiluseura Rantaperkiön Isku. Urheilukentän länsipäästä alkoi Pihlajakuja, joka oli saanut nimensä yhden vaivaisen pihlajankäkkärän perusteella. Se johti tammien reunustamana Jensenin ja Hagbergin huviloille. Jatkettaessa eteenpäin Nuolialantietä tultiin kenkäkauppias Toivo Elon omakotitalolle. Tampere palkitsi hänen pihansa parikin kertaa kaupungin kauneimpana.

”Yten koppi” eli Rantaperkiön kioski oli 1950-luvulla kohtaamispaikka. Yte oli monivammainen invalidi, joka hankki toimeentulonsa yrittäjänä. Arki-iltaisin kioskin raheilla istui nuoria. Sunnuntaiaamujen asiakasjoukon muodostivat kylmää pilsneriä ryystävät miehet. Kauppias Sally Rikkosen kauppa oli pieni ja siisti myymälä mäen nyppylällä ennen Niinikujaa, joka johti Enqvistin huvilalle. Seuraava poikkikatu oli Talvitie, vanhan rekireiän alku Tampereelle.

Lehtosen Kulma

Kauppias Onni Lehtosen myymälä oli monien mielestä Nuolialantien parhaiten varustettu. Varsinkin sen siirtomaaosasto oli hieno. Kaupan tuntumassa, Talvitien toisella puolella oli sheriffi Frans Lammisen koti ja toimisto. Hän oli pitkä, lunki mies, joka kulki useimmiten ilman virkapukua. Sheriffin tähteä hän ei sentään kantanut. Poliisimerkki oli siviilitakin hihassa. Lammisen naapurina asui jonkin aikaa vuonna 1966 Miss Suomeksi valittu Satu Östring äitinsä ja sisartensa kanssa. Härmälän seurakuntatalo, joka toimi kirkkona, valmistui vuonna 1949. Seurakunta perustettiin vuonna 1953. Ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin Jalo Mäenpää. Antinkadun ja nykyisen Härmälänkadun kulmassa sijaitsi yleinen, Ryssän sauna. Nimi johtui siitä, että sen omisti venäläinen emigrantti. Saunan yläkerrassa oli järeä, vanhanaikainen mankeli.

Kun kommunistit olivat epäonnistuneet Rantaperkiön työväentalon kaappausyrityksessä, heidän oli pakko rakentaa oma kiinteistö. Vuonna 1951 nousi Tampereen kaupungin vuokraamalle tontille Nuolialantien kupeeseen, nykyisen Mesikämmenen myymälän länsipuolelle, Suomi-Neuvostoliitto seuran aloitteesta Härmälän kulttuuritalo. Samalla puolella Nuolialantietä, Kuuselan palvelukodin kohdalla oli Boreniuksen huvila, joka tuli tutuksi Rantaperkiön ja Härmälän lapsille. Talossa oli neuvola.

Posti toimi liikennöitsijä Kustaa Laakson talossa vastapäätä neuvolaa. Vuonna 1944 se sai puhelin- ja lennätinlaitteet. Postin naapurina oli Kalle Virtasen polkupyöränrenkaiden vulkanointiliike. Korjauspaikkaaminen oli sodan jälkeisissä oloissa tuiki tärkeää työtä, koska uusia renkaita ei tahtonut saada. Korjaustarpeen laannuttua ”Poru Virtasena” paremmin tunnettu yrittäjä muutti liikkeensä pesulaksi. Lepolantiestä alkoi toisenlainen maailma, Härmälän kerrostalojen vyö kauppoineen ja muine palveluineen. Nuolialantien päässä oli tarkoin suojattu VTM – Valtion lentokonetehdas. Tien loppupää ansaitsee oman aikamarssinsa.

Nuolialantie kartalla
Täältä löydät nuolialantien kartalta.



Näytä suurempi kartta
Kulje Nuolialantietä Google Streetview -palvelussa.



Kolmionkatu


Kirjoittaja Lasse Kristeri, yli-insinööri

Sarjassa kadunnimet kertovat Kolmionkatu on huono kertoja - ei sillä katuna ole paljonkaan kerrottavaa. Asemakaavaan se merkittiin vuonna 1955 muodostamaan yhden sivun kolmiosta Hatanpään valtatie – Lahdenperänkatu – Kolmionkatu. Tästä kolmiosta katu on saanut nimensäkin. Kadun sijaintipaikalla on historiaa paljonkin, joten olkoon Kolmionkatu karttapaikkana seuraavalle.



Näytä suurempi kartta
Täältä löydät Kolmionkadun

Varhaista historiaa

Palataan ajassa taaksepäin: mennään vuoteen 1540, josta alkaa asiakirjoihin perustuva historia Härmälän - Rantaperkiön seuduilta. Silloin täällä oli kaksi vaurasta taloa Härmälä ja Hauhala, joista viimemainittu rajoittui Pyhäjärveen. Vuoden 1571 hopeaveroluettelossa näitä taloja omistivat Jöns ja Niilo, silloisia Pirkkalan ”ökyrikkaita”; ketkä sitä ennen, ei ole tiedossa.

Vuonna 1629 talot yhdistettiin ja läänitettiin luutnantti Karl Sigfridinpojalle ja hänen puolisolleen Kristiina Kristofferintyttärelle eliniäksi. Muutaman aikaisemman omistajasuvun jälkeen tämä Härmälän ratsutila siirtyi Hatanpään kartanon hallintaan vuonna 1759. Isännäksi tuli Hans Henrik Boije, vapaaherra ja Kustaa III:n suosikki, poliitikko, maaherra ym. - mahtava mies, joka Hatanpään lisäksi omisti monia tiloja eri pitäjissä. Härmälän seutu oli tuohon aikaan lähes asumatonta erämaata ja kuului Messukylään.

Kolmiokadun seutu 1900 luvun alussa
Kolmionkadun seutu 1900-luvun alussa. Karttakuva Juhani Hildénin Huvilarannikko kirjasta

Kaupunki maanomistajaksi

Boije myi Hatanpään Gabriel Ahlmanille vuonna 1778 - vuosi ennen Tampereen perustamista. Ahlman muistetaan mm. hänen nimeään kantavasta maatalousoppilaitoksesta. Viimeistä suuruutensa aikaa kartano eli Idmanien omistuksessa vuodesta 1825 vuoteen 1913, jolloin sen silloinen omistaja Fedi Idman myi Hatanpään sivutiloineen, maineen ja mantuineen Tampereen kaupungille. Vaikka kartanon maat torppineen ja muine vuokra-alueineen olivat kaupungin omistuksessa, kuului alue hallinnollisesti Messukylään vuoden 1920 alkuun asti. Rantaperkiö ja Härmälä sijaitsivat tuolloin Tampereen omistamalla maalla Messukylän pitäjässä!

Torppia

Suomessa oli 1700-luvulta torpparilaitos: vuokraviljelijät – torpparit - maksoivat viljelemistään maista vuokraa tekemällä isännälle taksvärkkiä eli sovitun määrän työpäiviä vuodessa. Hatanpään kartanollakin oli 11 torppaa, Boijen aikana muodostettuja.
Vihijoen eli Flinkin (Plinkin) torpan rakennukset sijaitsivat juuri puheena olevan kolmion alueella. Rautatien toisella puolen oli Rautaharkon torppa ja nykyisen kirkon seutuvilla Solinin torppa. Kartanon tultua v. 1913 kaupungin omistukseen torpparisopimukset jäivät voimaan.

Sisällissodan jälkeen säädettiin ns. torpparilait, joiden perusteella torpparit saivat lunastaa tilat omikseen. Niinpä Rantaperkiön ja Härmälän torpparitkin tekivät Messukylän vuokralautakunnalle lunastusanomuksen. Anojien pettymykseksi todettiin kuitenkin, että kun maat omistaa kaupunki, lait eivät näitä torppia koske. Pitkien neuvottelujen jälkeen vuokrasopimukset kaupungin kanssa uudistettiin muiden osalta, mutta Vihijoen peltojen viljelyoikeuden menetys, tilan keskeisen sijainnin takia, korvattiin rahalla. Torpan maille laadittiin 1920 luvulla asemakaava lähinnä omakotiasutusta varten; tämän jälkeen asutus Rantaperkiössä ja Härmälässsä varsinaisesti alkoi.

Kulkuyhteydet

Kaupungista Härmälään tultaessa ylitettiin rautatie ortodoksikirkon kohdalla, siitä mutkitellen Viinikan nykyisen risteyksen seutuville, josta rautatien vieressä kulkevaa tietä Alanderin ylikäytävän kautta Rantaperkiön puolelle. Ylikäytävä eli tasoristeys oli nykyisen Kolmionkadun puolivälin paikkeilla. Pian ylikäytävän jälkeen tie haarautui kahtia: toinen haara vei nykyisen Lentokentänkadun suuntaa noudatellen Rukkamäen kautta Lempäälään ja toinen haara Pirkkalaan. Ylikäytävä jäi pois käytöstä, kun Lahdenperänkatu johdettiin kulkemaan rautatien alitse.

Hatanpään valtatie rakennettiin kaupungista kartanoon ja rautatien viereen syntyneelle teollisuusalueelle asti 1920 luvulla; Vihijoen (Vihiojan) yli Rantaperkiöön ja Härmälään päästiin vasta 1930-luvulla. Bussiliikenne tänne alkoi Viinikan kautta kiertäen 1920-luvulla.

Kolmionkadun ”yläpään” seutu on iät ajat ollut tärkeä liikenteen solmukohta. Nytkin siinä liikennejärjestelyjä suunnitellaan!

Kolmionkatu tänään
Kolmionkatu tänään. Kuva Aimo Erola.

Koulujen paikka

Kouluja oli 1800-luvun lopulla vielä harvassa. Rantaperkiön ja Härmälän lasten lähin kansakoulu oli Messukylän kirkolla. Lukemista ja laskemista opeteltiin kiertokoulussa, jota käytiin Rantaperkiössä mm. Lindin talossa em. tienristeyksen lähellä.

Kartanon isäntä Fedi Idman piti koulunkäyntiä, oppimista ja kansan valistamista tärkeänä. Niinpä hän perusti vuonna 1897 alustalaistensa lapsille yksityisen Hatanpään koulun ”kolmiomme” kohdalle radan toiselle puolelle. Patruuna palkkasi kouluun kolme opettajaa ja maksoi näiden palkat. Seitsemän vuoden kuluttua Idman lahjoitti koulun rakennuksineen ja tontteineen Messukylän kunnalle, joka sitoutui jatkossa koulun ylläpitoon. Pian koulussa oli jo 60-70 oppilasta ja sitä jouduttiin laajentamaan, piirustukset laati arkkitehti Vivi Lönn.

Kun Hatanpään alue tuli hallinnollisesti osaksi Tamperetta vuonna 1920, Messukylän kunta lakkautti koulun, sai tuomioistuimen päätöksellä rakennukset ja tontin omikseen, ja perusti paikalle lastenkodin. Kaupunki hankki koululle uudet tilat Lindgrenin huvilasta nykyisen Haapakujan päästä.

Tällä hetkellä Vihijoen eli Plinkin torpan mailla on mm. 50-vuotias Hatanpään koulu. Kolmion sisällä on useita kerrostaloja, ”Hatanpäänhovi”. Lisää on rakenteilla ja asuntoyhtiöitten nimiksi näyttää paikan historiasta otetun Plinkintorppa ja Plinkinpuisto.

1918

Näihin aikoihin 90 vuotta sitten käytiin sisällissodan veriset Tampereen taistelut, joista tämän kevään aikana on paljon kirjoitettu, ja ovat ne olleet monella muullakin tavalla näkyvästi esillä. Ei sivuuteta niitä tässäkään!

Valkoisten saartorengas punaisen Tampereen ympärillä kiristyi maaliskuun lopulla 1918. Valkoiset hallituksen joukot lähestyivät kaupunkia mm. etelään johtavan rautatien suunnassa. Lempäälässä ja siitä kaupunkiin päin käytiin useita taisteluja punaisten joutuessa vastarintaa tehden perääntymään. Punaisten käytössä oli mm. kaksi panssarijunaa, jotka ”syöksyjä” tehden viivyttivät valkoisten etenemistä

Panssarijuna
Tätä panssarijunaa käytettiin avuksi valkoisten etenemistä torjuttaessa Tampereen eteläpuolella. Kuva Voionmaa: Tampereen historia 1935.

Rantaperkiöläisistä oli koottu punakaarti, ”jonka ensimmäinen sotatoimi oli Hatanpään tallien valtaus ja hevosten evakuointi. Sen jälkeen Rantaperkiön kaarti toimi ratsujoukkona suorittaen harjoitusten lomassa vartiointia ja tiedustelua Rantaperkiön eteläpuolella”.(6)

Maaliskuun alussa punaisten esikunta määräsi ratsujoukon pohjoiselle rintamalle Lylyyn, josta se ”jalkaväkenä” palasi Tampereen eteläpuolelle, hevoset tarvittiin huoltokuljetuksiin.

Maaliskuun 25. päivänä rintamalinja Rantaperkiössä ”kulki Sommerin ja Lindgrenin rannasta Vihijoen torpan ja Alanderin ylikäytävän ja silloisen Hatanpään koulun pohjoispuolitse Uotilan ja Finnin länsipuolitse Vuohenojalle”.(6) Tätä linjaa Rantaperkiön kaartikin oli puolustamassa, majoituspaikkanaan edellä mainittu Hatanpään koulu.
Myöhään illalla etelän suunnasta, rautatien länsipuolta tulleet valkoiset saavuttivat Hatanpään aukeat. ”Pilvien lomasta pilkoittava kuu valaisi kulkuamme ja antoi salaperäisen tunnelman vaelluksellemme. Jo näkyivät Tampereen valot, yhä jännittyneemmäksi kävi mieliala.”(7)

Yleisesti odotettiin, että seuraavana päivänä ratkaistaisiin Tampereen kohtalo. Jos oli mieliala jännittynyt valkoisten puolella, sitä se oli punaistenkin keskuudessa, ja toiminta sen takia hermostunutta. Koululle majoittunut kapinallisjoukko sai illalla tiedon, että valkoiset ovat jo radan länsipuolella Rantaperkiössä. ”Kaartin pääosa lähti niiltä sijoiltaan kiiruhtamaan kohti Tamperetta. Se ei huolehtinut lähtönsä tiedottamisesta niille jäsenilleen, jotka olivat ulkosalla.. Yli 20 nuorukaista jäi Vihinojalla asemiinsa ratapenkereen takana.”(7)

Valkoisten tullessa yllättäen paikalle jotkut onnekkaimmat onnistuivat pakenemaan, osa jäi vangiksi ja ammuttiin Taipaleen vainion ”veriladossa”. ”Veriladon tapausta ei virallinen historia tunne. Ainoastaan Messukylän historia tietää 8 Messukylän miehen teloitetun Hatanpään pellolla.”(6)
Edellä kerrotuissa taisteluissa sai useita kymmeniä miehiä surmansa, niin valkoisten kuin punaistenkin puolella.

Seuraavana päivänä ei Tampereen kohtaloa ratkaistu; sota jatkui vielä useita päiviä huhtikuun puolella, jolloin raskaimmat taistelut käytiin. Punaisten peräännyttyä Rantaperkiöstä muodostui seuraava rintamalinja Hatanpään kartanon tasolle.

Vanha kanuuna
Tällainen kanuuna lienee ollut asemissa nykyisen K-kaupan paikkeilla Talvitiellä. Kuva Ylikangas Heikki: Tie Tampereelle

Rantaperkiöön sijoitetut valkoisten tykit tulittivat Pyynikkiä ja Pispalaa, tulenjohto oli Hatanpään koululla ja eräässä rannan huvilassa. Vastaavasti punaiset ampuivat Pyynikiltä päin Rantaperkiöön ja Härmälään. ”Yksi tykki tuhoutui punaisten pommituksessa ja samalla meni pala Laxin pirtin nurkasta.”(6). Tykkitulta jatkettiin lähes siihen asti, kun Tampere 6.4., näkökulmasta riippuen, vallattiin tai vapautettiin.

Varhainen asemakaava
Asemakaava, jossa Kolmionkatu mainitaan ensimmäistä kertaa. Kaavakuva Tampereen kaupunginarkistosta.

Lähteet:
  • (1) Alajoki Jaana: Härmälä Rantaperkiö
  • (2) Hildén Juhani: Huvilarannikko
  • (3) Jutikkala Eino: Tampereen historia III
  • (4) Rasila Viljo: Tampereen historia II
  • (5) Voionmaa Väinö: Tampereen historia
  • (6) Vuori Aimo: Lehtiartikkeli
  • (7) Ylikangas Heikki: Tie Tampereelle


Näytä suurempi kartta
Kulje Kolmionkatua Google Streetview -palvelussa.



Härmälänkatu


Kirjoittaja Lauri Viljanmaa, kuvat Aimo Erola

Härmälänkatu on yksi alueen pääkaduista, joka kaksi kilometriä pitkänä kulkee Nuolialantien eteläpuolelta läpi Rantaperkiön ja Härmälän. Katu ei ole liikenteellisesti etuajo-oikeutettu ja näin se palvelee vain sisäistä liikennettä. Härmälän nimi juontuu 1500-luvulla alueella sijainneen talon nimestä.

Härmälänkadun alkupää
Härmälänkatu alkaa Lentokentänkadudulta matalilla kerrostaloilla...

Härmälänkadun alkuperäinen nimi vuodesta 1925 lähtien oli Orpolankatu. Nimi viittasi Härmälässä sijaitsevaan orpokotiin. Eräälle alueen pääkadulle annettu nimi koettiin kuitenkin synkäksi ja vuonna 1949 nimi vaihdettiin Härmälänkaduksi. Vanha nimi haluttiin kuitenkin säilyttää alueella ja Perkiönkadulta Härmälänkadulle tuleva noin 100 m pitkä tie nimettiin Orpolankujaksi. Tämä paikka on sopiva siksi, että lähellä olevan nykyisen Kuuselan palvelukodin paikalla olleessa huvilassa oli kansalaissodan sotaorpoja varten vuonna 1919 perustettu orpokoti.

< src="images/kadunnimet_harmalankatu2.jpg" alt="Härmälänkadun varrella olevia omakotitaloja" />
..ja jatkuu Talvitieltä idyllisillä omakotitaloilla.

Härmälänkatu on tyypillinen asuntokatu. Härmälän osalta on jo osin 1920-luvulta periytyvää omakotiasutusta. Tähän toi tuntuvan lisän 1930-luvulla perustetun Lentokonetehtaan työväen asuntojen tarve. Nykyään tämä Härmälän vanhinkin omakotialue on asiantuntevasti kunnostettu ja suojeltu edustava kokonaisuus, joka suurine tontteineen edustaa hyvin puutarhakaupunginosaa. Rantaperkiön puolella oli vanhaa omakotiasutusta kaupungin vuokratonteilla. Kaupunki kaavoitti 1960-luvulla kadun molemmille puolille kolmikerroksiset asuintalot. Pienemmät rakennusyrittäjät aloittivat neuvottelut omakotitalojen omistajien kanssa viimeisten vuosien vuokraoikeuksien ostosta. Usein entinen omakotitalon omistaja siirtyi kaupan myötä asumaan samalle tontille nousseeseen kerrostaloon. Kerrostaloalueen molemmin puolin on näyttävät puistot. Härmälän puolella vihreyttä tuovat omakotitalojen omat hyvin hoidetut pihat. Härmälän koulun piha-aluetta vastapäätä on suuri Tuomaanpuisto ja Metsolankadun vieressä Metsolanpuisto.

Härmälänkadun varrella olevia omakotitaloja
Hyvin hoidetut talot ja pihat ovat tyypillisiä alueella.

Härmälän taloissa ei ollut juuri saunoja ja siksi saunominen oli yleisten saunojen varassa. Härmälässä niitä oli parhaillaan puolentusinaa. Uusiin taloihin tuli omat saunat ja jäljelle on jäänyt vuonna 1952 rakennettu Perkiönkadun yleinen sauna. Silloisella Orpolankadulla numerossa 61 (nykyinen osoite Härmälänkatu 31) oli vuosina 1937-38 rakennettu edustava Haapasen saunakiinteistö, jonka osaava ostajaperhe on kunnostanut näyttäväksi asuintalokseen.

Härmälänkadun loppupäässä on taas kerrostaloja
Härmälänkatu päättyy taustalla häämöttävään kerrostaloalueeseen.

Härmälänkatu kartalla
Täältä löydät Härmälänkadun.


Näytä suurempi kartta
Kulje Härmälänkatua Google Streetview -palvelussa.



Lentovarikonkatu


Kirjoittaja Aarno Saramäki, Lentovarikon Killan pj.

Entisen Lentokonetehtaan, nykyisen Kalmar Industries alueella Härmälässä tehdyn asemakaavamuutoksen yhteydessä muutettiin myös katunimikkeistöä. Eräs uusista kaduista on Lentovarikonkatu. Se alkaa Valmetinkadusta läheltä Viima -lentokonevitriiniä ja kulkee entisen Lentovarikkorakennuksen sivua kohti itää. Katu on katkaistun Lentokonetehtaankadun Pirkkalan puoleinen osa.

Havainnepiirros alueesta
Havainnepiirros Kalmar Industriesin lähialueesta.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1933 antoi puolustusministeriö määräyksen "Valtion lentokonetehtaan yhteydessä toimineen Ilmailuvarikon erottamisesta sanotun tehtaan alaisuudesta ja liittämisestä Ilmavoimien komentajan alaiseksi". Perustamisesta tuli hetki sitten kuluneeksi 76 vuotta. Ilmailuvarikko toimi aluksi Ilmavoimien komentajan alaisena, mutta Ilmavoimien esikuntaan liittyvänä joukko-osastona. Kuitenkin jo vuoden kuluttua 1934 komennettiin insinöörikapteeni Lauri Vuolasvirta hoitamaan uuden, itsenäisen ilmailuvarikon päällikön tehtäviä. Vuonna 1936 Ilmailuvarikko siirtyi Tampereelle valmistuneisiin uusiin tiloihin Härmälään. Lentovarikko nimitys oli käytössä sota-aikana ja toisen kerran nimi otettiin käyttöön vuonna 1991. Siihen saakka oli varikko sotien jälkeen tunnettu nimellä Ilmavoimien Varikko. Vuonna 2001 nimi muuttui Lentotekniikkalaitokseksi. Lentokonetehtaan muutettua Halliin myi Puolustusministeriö varikon tilat Härmälästä Valmet Oy:n hissitehtaan käyttöön. Ilmavoimien Varikko muutti Vuorekseen Asevarikko 3:lta vapautuneisiin tiloihin vuonna 1977.

Lentovarikkorakennus
Lentovarikonkatu kulkee entisen Lentovarikkorakennuksen sivua kohti itää (Kuva Aimo Erola).

Suomen lentotekniikan historia on alkanut jo paljon aikaisemmin ennen Ilmailuvarikon perustamista. Jo vapaussodassa kulki lentotekniikka lentävien koneiden mukana rintaman siirtyessä. Lentoteknillisten joukkojen organisaatiota kehitettiin ja vuonna 1922 aloittivat toimintansa Ilmailutelakka ja Ilmailuvarikko. Käytännössä jo samana vuonna toiminnot yhdistettiin yhdeksi organisaatioksi, jonka nimeksi tuli Ilmailutelakka ja Varikko. Nimenä ehti olla myös pelkkä Ilmailuvarikko, sitten pelkkä Ilmailutelakka ennen kuin koko organisaatio liitettiin vuonna 1928 perustettuun Valtion lentokonetehtaaseen.

Lentotekniikkalaitoksen pääpaikkana on ollut Tampere jo 75 vuoden ajan. Lentotekniikkalaitos yhtyy vuoden vaihteessa perustettuun Ilmavoimien Materiaalilaitokseen ja sen johto siirtyy Tikkakoskelle. Tampereelle jää kuitenkin suurin osa tulevankin laitoksen henkilöstöstä. Erityisesti lentoteknillisen osaamisen avainjoukko jatkaa täällä Tampereella

Vuonna 1936 valmistunut silloisen ilmailuvarikon rakennus on sekä arkkitehtonisesti että historiallisesti arvokas. Se on asiantuntijoiden mielestä hienoimpia puolustusministeriössä suunniteltuja funktionalistisia rakennuksia. Se valkoiseksi rapattuna erosi Venäjän vallan aikana rakennetuista punatiilikasarmeista edukseen. Rakennus on asemakaavassa hyväksytty suojelukohteeksi.

Ensivuoden alusta Lentotekniikkalaitos jää elämään vain historiassa.

Lentovarikkorakennus 1930-luvulla
Lentovarikkorakennus 1930-luvun asussaan, silloiselta nimeltään Ilmailuvarikko. Rakennus on niitä hienoimpia puolustusministeriössä suunniteltuja funktionaalisia rakennuksia. Rakennus on asemakaavassa hyväksytty suojelukohteeksi.


Kulje Lentovarikonkatua Google Streetview -palvelussa.



Viimankatu - Uusi katu Härmälässä


Kirjoittaja Aarno Saramäki, Lentovarikon Killan pj.

Viima sääilmiönä on kylmä ja navakka, voimakkuudeltaan melko vaihtelematon kova ja tasainen tuuli. Valtion Lentokonetehdas ja sen seuraaja Valmet Lentokonetehdas nimittivät suunnittelemiaan ja valmistamiaan lentokoneita usein tuulien ja sääilmiöiden mukaan, kuten Puhuri, Tuisku, Myrsky, Pyry, Vihuri, Tuuli ja viimeiseksi Vinka (tunturituuli). Näin sai nimensä myös Viima alkeiskoulukone. Ilmavoimien tilaama Viima alkeiskone liittyy hyvin läheisesti Härmälään ja siellä toimineen lentokonetehtaan historiaan.

Täältä löydät Viimankadun.

Uuden koneen suunnittelu aloitettiin Helsingissä Santahaminassa sijaitsevassa Valtion Lentokonetehtaassa vuonna 1935. Koneilla oli tarkoitus korvata alkeiskoulukoneina vanhentuneet Smolik – koneet. Smolikeilla oli koulutettu pääosa sotiimme osallistuneista ohjaajista.

Viimankatu rakentumassa
Viimankatu on vielä rakentumassa, tässä valmiina Viimankatu 1. Kuva Aimo Erola.

Suunnittelu aloitettiin diplomi-insinööri Arvo Ylisen johdolla lentokonetehtaan suunnitteluosastolla. Lentokoneesta suunniteltiin kaksitasoinen kangasverhoiltu, teräsputkirunkoinen ja puisilla siivillä varustettu kone. Moottoriksi valittiin entuudestaan tunnettu saksalainen Siemens Halske Sh 14A.

Viima lentokone
Viima lentokonetehtaan edustalla Härmälässä. Kuva Lentovarikon killan arkisto.

Ensimmäinen sarja käsitti kaksi VL-Viima konetta, joista ensimmäisen VI-1 Ilmavoimat tilasi 7.2.1935 ja toisen VI-2:n 24.4.1937. Viima VI-1 valmistettiin Valtion lentokonetehtaalla Suomenlinnassa. Sen ensimmäisen koelennon suoritti BO von Willebrand 11.1.1936. (Willebrand sai surmansa venäläisten alas ampuman Aero Oy:n Kaleva koneen turmassa). Koelentotulokset olivat prototyypillä huonot, varsinkin siivekkeiden ja sivuperäsimen suhteen. Samoin siipipinta-ala todettiin liian suureksi, tästä johtuen laskeutumisnopeus jäi liian pieneksi, eikä kone ollut kunnolla ohjattavissa.

Viima lentokone vitriinissään
Viiman VI-1 prototyyppi löytyy Sisunaukion vitriinistä. Koneen entisöivät harrastustyönä vuonna 1984-85 Seppo Uolamo, Erkki Rekola, Esko Pohja, Seppo Nokkonen ja Veikko Koskinen. Kuva Aimo Erola.

Uudelleen suunnittelu

Viiman suunnittelu aloitettiin uudelleen. Siipipinta-alaa pienennettiin lähes 30 % ja siipiprofiili vaihdettiin. Runkoa madallettiin ja polttoainesäiliö siirrettiin välisiivestä runkoon. Uusi kone Viima 1 muistutti ulkonäöltään jonkin verran Tuisku konetta. Koelentotulosten perusteella valmistettiin toinen prototyypeistä VI- 2, joka lensi ensilentonsa luutnantti Jorma Visapään ohjaamana 12.10.1937 Härmälässä. Kone oli edeltäjäänsä pienempi. Siitä saatiin vähäisillä muutoksilla vaatimukset täyttävä koulukone.

Viima lentokone talvella
Talveksi Viima koneet varustettiin suksilla. Kuva Lentovarikon killan arkistosta.

Sarjatilaus

Varsinaisen sarjatilauksen 22 kpl Viima-koneesta Ilmavoimat teki 27.6.1938. Koneet tehtiin Valtion lentokonetehtaalla Härmälässä ja ne valmistuivat juuri ennen talvisotaa marraskuuhun 1939 mennessä. Tehdas valmisti kaksi konetta myös Suomen Ilmapuolustusliitolle. Kaksi ensimmäistä konetta ilmavoimille rakennettiin lahjoituksina saaduilla varoilla. Viima VI-3 rahoitti Suomen Aliupseerien Liitto keräämillään varoilla. Kone sai nimekseen Haijala ensimmäisen lentomestarin Hannes Haijalan mukaan. Toinen lahjoitusvaroin hankittu kone, VI-4 sai nimekseen Kokko tunnetun suomalaisen koulu- ja lehtimiehen, sekä kansanedustajan mukaan. Varat keräsi Suomen Kansakoulunopettajien Liitto. Yhteensä Viima koneita valmistettiin 24 kappaletta. Koneille myöhemmin tehtävät muutostyöt olivat varsin vähäisiä. Syöksykierreominaisuuksien parantamiseksi sivuevää suurennettiin vuodesta 1941 alkaen Veljekset Karhumäen korjaamolla tehtävien peruskorjausten yhteydessä. Ohjaamon kaarevat yksiosaiset tuulilasit muutettiin suoriksi kolmeosaisiksi. Suurin muutos tehtiin sotien jälkeen, kun koneisiin viisikymmentäluvun puolivälissä asennettiin ohjaamon kuomut. Painopisteaseman muuttumisesta johtuen moottorin kiinnityspukkia pidennettiin 100 mm näkyvyyden parantamiseksi ja pääohjaamo siirrettiin takaa eteen.

Viima VI-1 koneella lennettiin 2.7.1952 saakka ja siirrettiin poistettuna Vesivehmaan varastoon, josta se huonokuntoisena kulkeutui Tampereelle entisöitäväksi. Viimeinen Viima VI-21 – kone lensi viimeisen lentonsa Ilmavoimissa siirtolentona Ilmavoimien Varikolle 17.8.1962. Kone myytiin 10.4.1963 ja rekisteröitiin siviilikäyttöön tunnuksella OH-VII. Kone on nykyisin nähtävillä Suomen Ilmailumuseossa Vantaalla.

Viima 4
Viima 4 - Kokko. Kansakoulunopettajien liiton lahjoittaman tehdasuuden VL Viima VI-4 kaste Härmälän kentällä 29.7. 1938. Kuvassa rouva Hanna Stenman on juuri poistanut koneen "Kokko" nimen suojapeitteen. Kuva Lentovarikon killan arkistosta.

Tilanne nykyisin

Viima VI-1 on sijoitettu vitriiniin Valmetin kadun ja Lentovarikon kadun risteykseen. Vitriinin omistaa Lentovarikon Kilta ry, jolla on sopimus Sotamuseon kanssa Valtion omistaman koneen säilytyksestä, huollosta ja kunnossapidosta. Viimankatu on nimetty muistuttamaan merkittävästä Ilmailun hyväksi tehdystä työstä tällä alueella. Katu nimellään kunnioittaa myös niiden lukuisten henkilöiden muistoa, jotka mahdollistivat koneen valmistamisen ja huolehtivat sen elinkaaren aikana tarvittavasta kunnossapidosta.

Viima VI-1 nykyisin
Viima "starttivalmiina" Valmetinkadun varrella. Kuva Aimo Erola.