Härmälän ikimuistettavaa ilmailuhistoriaa


Pirkkahallin edustalla seisova Tampereen uusin monumentti koostuu näkyvimmältä osaltaan neljästä vinopalkista. Nerokkaassa yksinkertaisuudessaan Kimmo Kaivannon luomus nosti kuitenkin insinöörien hiukset pystyyn ja kustannukset pilviin. Professoritason lujuuslaskelmat osoittivat ainoaksi mahdollisuudeksi avaruusteknologiasta tutun kompositiorakenteen, jota ei missään nimessä pidä sekoittaa huomattavasti maanläheisempään kompostirakenteeseen. Nyt Leonardon - muistattehan tämän renessanssineron - pitäisi pysyä pystyssä ainakin sata vuotta ja kertoa lähiseudun kunniakkaista ilmailuperinteistä, joihin olennaisena osana kuuluvat valitettavasti myös mahalaskut. Tällaisesta tapauksesta on omakohtaisia kokemuksia ajalta, jolloin Härmälän äänimaisemaa hallitsi potkurikoneiden unettava surina. Draama lienee syytä kirjata muistiin tiedoksi tuleville tutkijoille.

Hieman varttuneemmat naapurin pojat Oppo, Tata ja Masa olivat rakentaneet koneen. Ei tosin mitään moottorivehjettä, mutta vängän pelin kumminkin: tasot puurimojen väliin pingotetusta säkkikankaasta, peräsin kovalevyn kappaleista, runkorimojen välissä aukko, johon lentäjä sidottiin kiinni varmuusvöillä (vanhat housunkannattimet), riuku ohjaussauvana siiven päällä. Katselin vierestä kateellisena, kun lentäjätoverukset huvittelivat hyppimällä koirankopin katolta maahan Opon pihassa. Kun leikki alkoi menettää viehätystään, äkkäsi Masa tontin perällä omenapuiden suojassa olevan ulkohuonerakennuksen. Se kävisi mainiosti oikein pitkän liidon lähtöalustana! Ehdotus otettiin riemulla vastaan, ja meikäläinenkin kelpuutettiin mukaan koneen hilaamiseen ulkohuoneen katolle. Ajatuksen keksijä sai luvan yrittää ensimmäisenä, mutta tälle tuli yhtäkkiä muuta menoa. Seuraavana vuorossa ollut Tata katseli hetken alas perunapellolle, joka alkoi melkein hänen jalkojensa juuresta päätyen muutaman kymmenen metrin päässä naapurin pensasaitaan. Sitten hän ilmoitti olleensa yläilmoissa tältä päivältä tarpeeksi, ja lain määräämä lentoaika oli lopussa kuulemma Opoltakin.

- Nyt voit yrittää, jos haluat, he sanoivat.

Huomionosoitus oli yhtä yllättävä kuin houkutteleva, mutta vilkaisu alas salpasi hengen.

- Yritä ny vaan, he sanoivat. - Me sidotaan sut masiinaan kiinni, niin tunnet kuinka varma se on.

Annoin asioiden mennä menojaan, ja kohta olin kytketty kuin murhaaja sähkötuoliin. Edessäni oli tasan kaksi vaihtoehtoa: joko hyppy onneen, suosioon ja sankaruuteen tai nöyryyttävä luopuminen. Käskin avustajien mennä alas odottamaan ja sananmukaisesti horjuin kahden vaiheilla.

- Ei poju taida uskaltaa, kuului pilkallinen ääni kaukaa maan kamaralta.

Silloin hyppäsin. Toinnuttuani huomasin makaavani perunamaan vaossa vain parin metrin päässä rakennuksen seinästä. Ympärilläni oli lentokoneen jäännöksiä sekä Oppo, joka repi minua irti valjaista. Hän lohdutti voipunutta pilottia tiedolla, ettei ollut lainkaan vihainen vaikka "varma masiina" olikin tohelointini jäljiltä tuusannuuskana. Vielä hän kertoi Tatan raukkamaisesti pötkineen pakoon, kun arvelivat joutuneensa ruumiin kanssa tekemisiin. Tuon kokemuksen jälkeen ilmailun pioneerit tuntuvat ikään kuin veriveljiltä, muistomerkki ansaitulta. Helppoa on samaistua esimerkiksi alan täkäläiseen uranaukaisijaan Adolf Aarnoon, joka kauan sitten kohosi lentoon heiveröisellä Demoiselle-koneellaan Pyhäjärven jäältä Härmälänsaaren edustalta. Vai kohosiko?

Juhani Hildén Kirjoittaja Juhani Hildén