Suomen päätös hankkia maavoimille kuljetuskoptereita on nostattanut melkoisen julkisuushälyn, joka jatkuu vielä pitkään. Vaaditaanhan kuljetuskaluston saatteeksi jo tulitukea, suomeksi pyssyjä. Ensimmäiset helikopterinsa armeija hankki 40 vuotta sitten tyystin toisella tavalla ja toisenlaisissa oloissa. Tuolloin kotoisella taivaalla pörräsi vain yksi vastaava väkkärä, Imatran Voima Oy:n omistama, jolla oli lentänyt muutama sotilaskin. Puolustushallinnossa valmistellun suunnitelman ”julkistamistilaisuus” oli Porissa Satakunnan Lennostossa 5. tammikuuta 1961. Tuolloin lennoston komentaja eversti Mustonen piti puhuttelun suljettujen ovien takana puolenkymmenelle alaiselleen, heistä miltei kaikki kokeneita lentokonemekaanikkoja. Esityksen ydinsanoma oli, että neljän Neuvostoliitosta ostetun, erilaisiin koulutus- ja kuljetustehtäviin soveltuvan helikopterin kokoaminen ja lentokuntoon saattaminen aloitettaisiin pian Tampereella. Läsnä olevat olivat suunnitellun laivueen alkuhenkilöstöä. Ryhmän jokainen jäsen velvoitettiin ehdottomaan vaitioloon hankkeesta, ja kukin sai tavallaan kotiläksyksi salainen -leimalla varustetun Mi-1-helikopterin rakenneselostuksen ja huolto-ohjeet englanninkielisenä.
Sekakieli auttoi asennuksessa
Pari viikkoa puhuttelusta eli 18. tammikuuta komennuskunta (ylivääpelit Aho ja Siitonen, vääpeli Rajalin, ylikersantti Eerola) määrättiin matkustamaan Tampereelle. Ilmavoimien Varikon halleilla Härmälän lentokentän laidalla miehiä odotti suomalaisen tulkin lisäksi Neuvostoliitosta saapunut asiantuntijatroikka Perlov-Sokol-Bessarobov. Halliin oli heivattu kaksi liiterin kokoluokkaa olevaa kuljetuslaatikkoa, joista seuraavana päivänä kuorittiin esiin kopterit. Koneista oli irrotettu laskutelineet ja roottorit, runsas huoltokalusto vielä erillisissä laatikoissa. Kaikkia kirkkaita pintoja peitti sitkeä suojarasva, jonka poistamiseen keksittiin viimein konsti: masiinat muovin alle ja kuumailmapuhallusta perään. Johan tatina tippui. Uusissa asioissa suomalaisilla oli oppimista, mutta kaikki sujui hurtissa yya-hengessä ilman poliittista liturgiaa. Syntyi käytännön sekakieli, jonkalaista tulkkikaan ei ollut kuullut aiemmin. Vasaran (venäjäksi molotok) muuan koiranleuka väänsi aina molotohviksi. ”Pääkonttorin pojat” korjasivat sen sitkeästi oikeaan muotoon. Eivät oivaltaneet, että Molotovin nimellä on meillä niin huono kaiku että se suorastaan huvittaa.
Spriitä ja kalanmaksaöljyä
Säädöt hoidettiin käsikopelolla, kun elektroniikan kaikkivoipaisuutta ei vielä tunnettu. Niinpä koekäyttövaiheessa kopteri sidottiin vaijereilla betoniporsaisiin. Tehoja tarkistettaessa laite kohosi niin korkealle kuin vaijerit sallivat _ puoleen metriin. Näin mekaanikotkin saivat ”lentää”. Erikoiselta vaikutti pääroottorin lapojen kärkiuran ajo. Operaatio tapahtui ulkosalla hallin edustalla, ja kaksi miestä siinä tarvittiin: toinen käytti konetta ohjaamossa istuen, toinen seisoi koneen edessä kourassaan seiväs, jonka nenään oli kiinnitetty pahvitötterö. Seivästä kallistettiin niin lähelle pyöriviä lapoja että niiden eri väreillä töhrityt kärjet iskivät tötteröön merkit. Näitä jälkiä tutkimalla ammattimies löysi oikean säädön. Lapojen taipumarakojen nahkaverhoilun voiteluun sopi kalanmaksaöljy, insinööri Perlovin mukaan se aito lapsille juotettava laatu. Huoltovarusteisiin kuuluikin pieni sivellin ja pullo kalanmaksaöljyä. Toinen jalo aine oli jäänpoistonesteenä käytetty 96-prosenttinen sprii. Nykyisinhän jäänesto hoituu sähköisesti.
Sumu siirsi lentoa Poriin
Helmi-maaliskuun taitteessa koko kalustolla päästiin varsinaisiin koe- ja koulutuslentoihin. Aiemmin niin outo peli tuli tutuksi isännille. Urakan päätteeksi alkuperäisestä kasvanut komennuskunta kokoontui illastamaan vanhaan ravintola Rosendahliin, venäläiset hieman haikeissa lähtötunnelmissa. Seuraavana aamuna (11. 3. -61) Puolustusvoimain edustajat vastaanottivat HK-tunnuksin varustetut neljä konetta Varikon lentokonehallilla Härmälässä. Tilaisuudessa tarjottiin kahvit. HK-1 lensi ensimmäisenä kotitukikohtaan Satakunnan Lennostoon lauantaina 15. huhtikuuta. Ohjaimissa oli lentueen päällikkö yliluutnantti Eero Teikari, mukana myös projektiin alusta asti osallistuneet ylivääpeli-mekaanikot Antti Ajo ja T. Siitonen. Vajaan tunnin matka oli viivästynyt vuorokauden, kun sankka sumu oli kahteen otteeseen pakottanut pyörtämään takaisin Tampereelle. Helikopteri nousi päivän uutiseksi sanomalehdissä, muuallakin kuin Porissa. Salailu ei ollut enää tarpeen.
Kuva A. Saramäen arkistosta
Kirjoittaja Juhani Hildén