Härmälä-Seura järjesti 20.9.2005 merkittävän yleisötapahtuman, jossa paljastettiin Härmälän vanhimman rakennuksen muistolaatta. Tälle sivulle on koottu tilaisuudessa kuultuja puheita, aiheeseen liittyviä juttuja ja kuvia tilaisuudesta.
LEPOLAN SEINÄLAATTAAN LIITTYVÄÄ TAUSTATIETOA
Kaupungin päiväkoteihin lukeutuva Lepola osoitteessa Nuolialantie 50 on Härmälän vanhin säilynyt rakennus ja samalla lajissaan edustava jäänne Rantaperkiö-Härmälän huvila-asutuksesta, jonka kukoistuskautta kesti 1800-luvun lopulta seuraavan vuosisadan alkukymmeniin.
Kyseisen kiinteistön suunnittelija on toistaiseksi tuntematon. Eräänä mahdollisuutena voidaan pitää Frans Ludvig Caloniusta, Tampereen ensimmäistä kaupunginarkkitehtia, joka hoiti virkaa vuodesta 1876 vuoteen 1891. Tiedetään, että tämä toimekas mies rakennutti Helsinkiin Meilahden rantaan 1873 Bjälbo-nimisen huvilan, joka tänään tunnetaan pääministerin virka-asuntona. Kesärannasta ja Lepolasta löytyy hämmästyttävän paljon yhteisiä piirteitä, ja eräät muutkin seikat puhuisivat Caloniuksen puolesta. Kysymys arkkitehdistä jää kuitenkin jatkotutkimusten varaan, mikäli asia on yleensä selvitettävissä.
Muistitiedon mukaan Lepola siirrettiin nykysijoilleen Hatanpäänniemeltä pankinjohtaja Nils Idmanin asuntopalatsin tieltä. Hatanpäällä yhä komeilevan uusgoottilaisen ”Idmanin huvilan” valmistumisvuosi oli 1898. Tuohon ajankohtaan olisi siis sijoitettavissa myös Lepolan synty. Rakentamista koskevaa faktatietoa löytyy kaupunginarkistossa säilytettävistä Dunderbergin konepajan kopiokirjoista, jotka koskevat liikekirjeenvaihtoa vuosilta 1902_03. Meitä kiinnostava kirjekopio kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:
”Marras 27 v. 1902 K. Herra Senaattori O. Bergbom, Helsingissä Täten saan lähettää laskun huvilassa suoritetusta kattamistyöstä ja pyydän sen rahamäärän Sm 1,012,43 hyväkseni merkitsemään. Sulkeutuen edelleenkin Herra Senaattorin suosiolliseen huomioon, piirrän Kunnioituksella K. F. Dunderberg
Dokumentti todistaa rakennuksen saaneen peltikaton tai osan siitä kesällä 1902. Kuitenkin muistitiedon mukaan paikka heräsi eloon jo edellisen vuosisadan puolella.
Huvilan rakennuttaja, kirjeessä mainittu Ossian Bergbom oli valtakunnallinen vaikuttajahahmo, joka tultuaan 1903 aateloiduksi muutti nimensä Vuorenheimoksi. Hän oli koulutukseltaan insinööri ja kohosi urallaan Tie- ja vesirakennusten ylihallituksen ylijohtajaksi sekä senaatin kulkulaitostoimituskunnan päälliköksi vastaten kaiketi nykymäärein liikenne- ja viestintäministeriä. Arvovallasta osoituksena on tarina, jonka mukaan senaattorin saapuessa Helsingin-juna pysähtyi aina Rantaperkiössä ns. Alanderin ylikäytävällä, missä Lepolan kuski parihevosten vetämine komeine ”droskineen” oli odottamassa tulijaa. Mahtiherra kuului Hatanpään kartanon perikunnan jäseniin yhdessä vaimonsa Agnes Augustan (o.s. Idman ) kanssa. Vuonna 1903 agronomi Fredrik Idman lunasti itselleen koko Hatanpään kartanon kaikkine sivutiloineen lukuun ottamatta Lepolan 15 hehtaarin lohkotilaa, jonka senaattori puolisoineen sai siis perinnönjaossa haltuunsa. Tampereen suomenmielisten äänillä Venäjän-suhteissa myöntyväisyyslinjaa edustanut Vuorenheimo nousi myös valtiopäivämieheksi ja jopa itsensä keisarin nimittämäksi maamarsalkaksi. Jo Vuorenheimon isä Johan Erik Bergbom oli toiminut senaattorina, sisar Emilia ja veli Kaarlo puolestaan pääsivät historiaan suomalaisen teatterin perustajina. Lepolassa nähtiinkin usein vieraina maamme politiikan ja kulttuurielämän silmäätekeviä, sädehtivimpänä tähtenä Ida Aalberg.
Huvilamiljöötä täydensivät omina elementteinään talli ja navetta, vaunuliiteri, palvelusväelle tarkoitettu alatalo, sauna sekä pitkä laivalaituri uimahuoneineen, kaikki hävinneet. Puisto on vielä jäljellä vaikkakin leirintäalueena ankarassa kulutuksessa, vaisuna varjona loistonsa päivistä. Päävastuun puiston istutuksesta huvilan isäntä uskoi monitaitoiselle kuskilleen Iivar Laaksolle, jota haastattelin 1960-luvun alussa. Tuolloin vielä virkeä vanhus kertoi alueen kunnostuksen alkaneen syksyllä 1906, jolloin entisille viljelysmaille, ”plaaneille”, ja osin luonnonmetsään istutettiin 6000 kappaletta amerikkalaista kuusta polvenkorkuisina taimina, sen lisäksi useita satoja lehtikuusia, tammia, lehmuksia ja sembramäntyjä. Hatanpäänlahden vaiheilta kiskottiin rantavyöhykkeelle tavallisia kuusia juurineen neljänkin metrin mittaisina.
Muun muassa 200 omena- ja kirsikkapuuta sekä 500 marjapensasta käsittänyt puutarha olisi oma lukunsa. Lainataanpa tähän pieni katkelma Iivar Laakson kertomasta:
Lepolan ansareissa kasvatimme Tampereen ensimmäiset tomaatit eikä niitä aluksi tahtonut saada kaupaksi millään. Ollessani vuoden 1914 jälkeen Isollatorilla puutarhatuotteita myymässä tuli maalaisäijiä kyselemään, paljonko nuo hyvännäköiset hedelmät maksoivat. Tomaattien hinta oli muistaakseni 8 markkaa kilo. Äijät ostivat niitä eivätkä malttaneet pitkälle astella kun jo täytyi maistaa. Mutta pahasti irvistellen ja kiroillen ostokset paiskattiin pois jotta katu plitkahteli _ maku ei kai vastannut odotuksia. Teatteriravintolaan sain ensimmäiset tomaatit kaupaksi.
Vuonna 1921 Vuorenheimon väki vietti viimeisen kesän Lepolassa, perheen päämies oli poistunut elävien kirjoista neljä vuotta aiemmin. Sivurakennuksessa asuva Laakso jatkoi omaan lukuunsa huvilan maiden viljelyä ja puutarhan hoitoa, mutta päärakennus jäi ilmeisesti tyhjilleen tai ainakin vajaakäyttöön.
Tätä tilannetta hyödynsi täkäläisen Nuoren Voiman Liiton radioyhdistyksen piirissä kokemusta hankkinut insinööri Arvi Hauvonen. Radioamatööriluvan saatuaan hän perusti keväällä 1923 lähetysaseman Lempäälään Kuljun pysäkin luokse. Hauvosen lähetykset olivat aluksi ns. kipinälähetyksiä eli langatonta sähkötystä. Pian eetteriin kantautui myös puhetta. Kesken ensimmäistä ”puheohjelmaa” isäntänsä yksinpuheluun äkämystynyt koira intoutui haukkumaan, ja hurtan räksytys kuultiin Tampereella saakka. Tiettävästi tällainen kömmähdys ei enää toistunut, kun sitkeä kokeilija siirsi putkilaitteensa väljiin tiloihin Lepolan huvilaan, jonka suippo torni epäilemättä tarjosi oivan sijoituspaikan antennille. Kumppaninsa Lauri Tiitolan kanssa Arvi Hauvosen onnistui lähettää jopa gramofonikonsertteja Pyhäjärven yli niille harvoille tamperelaisille joilla oli omatekoisia vastaanottimia. Kuuluvuuden kannalta paikka osoittautui kuitenkin vähemmän onnistuneeksi, ja niinpä asema siirrettiin vain muutaman kuukauden jälkeen eli marraskuussa 1923 Puhelinosuuskunnan talon ullakolle Hämmeenkatu 23:een. Hauvosen pikavierailu näissä nurkissa ei tietysti maailmoja kaatanut, mutta pienoinen sija radion voittokulussa Lepolalle kuitenkin kuuluu. Tästä myös Härmälä-Seura haluaa muistuttaa äsken paljastetun laatan tekstissä.
Kaupunki osti Lepolan tilan kaikkine maineen ja rakennuksineen leskirouva Agnes Vuorenheimolta 1925, siis 80 vuotta sitten, maksaen siitä 250.000 silloista markkaa. Kahta vuotta myöhemmin (1927) alkoi toiminta kunnallisen lastensuojelulautakunnan alaisena lastenkotina. Huvilarannikon herrasväkivilloista samaan tarkoitukseen oli jo aiemmin valjastettu Kuusela ja Metsola. Osin kansalaissodan menetyksistä johtuen tällaisten laitosten tarve oli kaupungissa suuri, ja ja Lepolassakin laitospaikkojen määrä lienee lähennellyt aluksi puoltasataa. Ikäjakauma oli muutamasta vuodesta aikuisuuden kynnykselle. Moni hoidokki vietti täällä vain lyhyen aikaa ennen pääsemistään takaisin vanhempiensa luoksi tai vaikkapa adoption kautta uuteen kasvatuskotiin; toisille taas tämä elämän varhaisvaihe merkitsi vuosia kestänyttä kokemusta, silloisia kasvatusmetodeja ajatellen kenties hyvinkin ankaraa.
Julkinen huomionosoitus toiminnalle koitui 10. kesäkuuta 1934, kun presidentti P. E. Svinhufvud kävi Tampereen-vierailunsa yhteydessä tervehtimässä Lepolan lapsia. Valokuvat nykyisen laulusalin seinällä todistavat tästä arvokashenkisestä ja talon väelle huippujännittävästä tapahtumasta, ja todiste on myös aarteena säilytetty vieraskirja, josta löytyy kokoelma vaikuttavia nimikirjoituksia. Ukko-Pekan lisäksi puumerkkinsä kirjaan piirsivät v.t. pääministeri Oskari Mantere, kenraali Aaro Pajari sekä kaupungin lastensuojelutyön johtaja Alpo Lumme. Viimeksimainittuhan muistetaan myös kaupunginvaltuutettuna, kansanedustajana ja maaherrana.
Lokakuun viidentenä 1939 Suomen valtiojohto sai pahaenteisen kutsun Moskovaan keskustelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Kiristyneen tilanteen seurauksena oli armeijan osittainen liikekannallepano kertausharjoituksia (YH) varten. Lepola määrättiin yhdeksi sadoista joukkojen kokoontumispaikoista. Pääsääntöisesti tulijat olivat ilmavoimien palvelukseen astuvia miehiä, monet hyvinkin kaukaa. Näin tavallaan ennakoitiin tarkastelumme kohteena olevan rakennuksen käyttötarkoituksen muutosta, joka lienee valmiiksi mietitty talvisodan puhjettua 30. marraskuuta -39. Lastenkoti muuttui näet pikavauhtia Hatanpään sotilassairaalan alaosastoksi, tarkemmin sanoen haavoittuneiden sotilaiden toipilaskodiksi. Huoneet täyttyivät olkipatjoilla varustetuista sairaalavuoteista, ja kirmailevien keskenkasvuisten sijasta pihamaalla nähtiin ulkoilevia potilaita usein hoitajien saattelemina. Järjestely antoi paikalle suljetun sotilasalueen leiman, entisestä huvilatilasta puutarhoineen ja kasvitarhamaineen sukeutui välitön lisuke Valtion lentokonetehtaan ja varikon kylkeen.
Sotilaiden tieltä lastenkodin kasvatit siirrettiin ensin Palhoniemen koulukodin tiloihin Kuruun ja paikan osoittauduttua pian epätarkoituksenmukaiseksi takaisin Tampereelle Rouvasväenyhdistyksen taloon Tiiliruukin- ja Näsilinnankdun kulmaan. Tutut hoitotädit seurasivat mukana.
Vuonna 1945, suomalaisten totutellessa taas rauhantilaan, Lepolan kohtalosta käytiin kädenvääntöä kaupunginvaltuustossa. Huomattava osa valtuutetuista haikaili huvilasta kesäravintolaa, mutta niukan enemmistön turvin kiinteistö korjattiin – ei kuitenkaan huvielämän tarpeisiin vaan lastenseimeksi ja -tarhaksi. Muut vastaavat toimipisteet kaupungissa olivat Amuri, Tammela, Kalevanharju, Pispala ja Hyhky. Niistä Härmälän paikkaluku 50_60 (määrästä reilut 10 vauvoja) erottui selvästi suurimpana. Muutenkin Lepola tarjosi mahdollisuuden poikkeaviin ratkaisuihin. Niinpä tarhan tenavat voitiin panna makuupusseissa päiväunille huvilan verannalle, Vuorenheimojen päiviltä periytyvä rantasauna oli edelleen tulisessa iskussa ja opastus luonnon ihmeisiin sujui kuin luonnostaan luonnon keskellä. Kodikkaasta ilmapiiristä johtuen talon henkilöstö – lupsakka talonmies mukaan lukien – kiintyi pysyvästi paikkaan.
Noista alkuajoista lastenhoidon käytännöt ja periaatteet ovat mullistuneet perusteelliseti, nimityksiä myöten. Eihän Lepolankaan kohdalla puhuta enää seimestä tai tarhasta kuten ennen sukkahousujen ja kertakäyttövaippojen valtakautta vaan päiväkodista.
Lepolan historiasta on syytä vielä mainita vaaran vuodet 1950-luvun lopussa. Silloin rakennus seisoi jälleen kerran temppelinharjalla: rakennetaanko uusi vai korjataanko vanhaa. Onneksi säilyttämisvaihtoehto voitti. Vain muutamaa vuotta myöhemmin totaalinen uhka leijui koko Huvilarannikon yllä, kun TVH suunnitteli Jyväskylän_Tampereen_ Turun valtatien vetämistä pitkin Pyhäjärven rantaa. Laaja kansalaismielipide asettui vastustamaan hanketta; tässä allekirjoittaneen mielenilmaisu asiasta (Tammerkoski 7/1961):
Varmaa on, että tehtäisiin kohtalokas erehdys, mikäli TVH saisi tahtonsa läpi ja Rantaperkiön ja Härmälän puistomainen ranta-alue uhrattaisiin liikenteelle. Sen säilyttäminen tuleville sukupolville on yhtä tärkeää kuin Pyynikin tai Kaupin puistojen säilyttäminen ja vaaliminen.
Tiesuunnitelmat eivät toteutuneet, mutta kaikki uhat eivät ole Lepolankaan vaiheilta tyystin väistyneet. Tänään meidän on huolehdittava siitä ettei vauhdikkaasti etenevä talonrakennus pääse tunkeutumaan päiväkodin aitojen sisäpuolelle. Yli 100-vuotias kunnianarvoisa kiinteistö tuskin itsessään on enää vaarassa kadota. Sen sijaan saattaa kadota virikkeellinen miljöö, jossa voi aistia tuulahduksen menneestä maailmasta.
Kirjoittaja Juhani Hildén
Lauri Viljanmaan muistolaatan paljastuspuhe
Arvoisat kutsuvieraat, hyvä juhlaväki Mieluisa tehtäväni on lausua teidät Härmälä Seuran puolesta tervetulleeksi tähän tilaisuuteen, jossa paljastamme muistolaatan nykyisen Härmälän vanhimman rakennuksen, Lepolan, seinässä.
Aloitteen laatasta teki Härmälä-Seuran historiatoimikunnalle Juhani Hildén. Laatan muotoilusta vastaa Tuija Wallensjterna ja talon vaiheista kertovasta tekstistä Härmälä-Seuran historiatoimikunta.
Kaupungin puolesta kuvataideintendentti Sirpa Joenniemi toteaa lausunnossaan, että laatta on sisällöltään asiallinen ja näyttää mukautuvan hyvin ympäristöönsä. Tilakeskuksen toimitusjohtaja Ilkka Ojala on myöntänyt luvan laatan kiinnittämiseen ja ottaa lahjoituksen vastaan hoitovelvoittein.
Omassa puheenvuorossaan Juhani Hildén selvittää Lepolan historiaa. Häntä voidaan syystä kutsua Härmälän Lönnrotiksi, niin paljon on yksin Härmälä-Seuran toimesta julkaistu hänen tekemiään tutkimuksia ja haastatteluja. Talon eilisestä ja tästä päivästä kertovat lastenhoitaja emerita Eva Polvinen ja nykyinen johtaja Ritva Tapio.
Tämä Lepolan talo siirrettiin 1800-luvun lopulla tälle paikalle Hatanpään niemestä pankinjohtaja Idmanille rakennettavan Palatsin huvilan tieltä. Talo ja siihen liittyvä 15 hehtaarin palsta siirtyivät perintönä Agnes Idmanille ja hänen miehelleen senaattori Vuorenheimolle. Loppusilauksena rakennustöille voitaneen pitää yli 6000 puun istutusta vuonna 1906. Näin ollen tässä juhlitaan samalla talon noin 100-vuotisjuhlaa.
Nyt suuri palsta on kutistunut puolen hehtaarin puistoksi. Tontin lisäksi kaunis ja arvokas talo tuovat mieleeni Nalle Puhin ystävineen. Haluankin nyt lopettaa Nalle Puhin filosofointiin.
”Ja jos joku ylipäätään tietää mitään”, sanoi karhu itsekseen, ”niin Pöllö tietää ylipäätään jotain, tai minun nimeni ei ole Nalle Puh. Niin kuin on,” hän lisäsi. ”Se siitä. ”Pöllö asui Kastanjamajassa, viehättävässä vanhan ajan asunnossa jota hienompaa ei ollut kenelläkään. Sitä mieltä karhu oli, sillä siinä oli sekä kolkutin että kellonnyöri.
Pyydän nyt Ritva Tapiota paljastamaan laatan.
Lauri Viljanmaa
Lepola eilen – Eva Polvinen
Tullessani Lepolaan työhön v-58 oli nimenä Lepolan seimi ja tarha. Henkilökunta: – johtajan lisäksi, 3 lastenhoitajaa, keittäjä, keittiöapulainen, 2 siivoojaa ja talonmies. Seimen yhteydessä toimi tarha-osasto, jossa oli opettaja ja harjoittelija, myös muissakin osastoissa oli harjoittelijoita, jotka vaihtuivat 3 kk välein.Lapsiryhmät jakautuivat tarha 25 lasta, kaksi 15 lapsen ryhmää ja pienimmät 9 oli vauvoja, kaikkiaan 64 lasta. Ikärakenne oli 6- viikosta – 6 ikävuoteen.
Lasten tullessa hoitoon 6-viikon ikäisenä, toiset äidinmaitopullo mukana ja toisia lapsia äidit kävivät imettämässä ruokatunnilla, työpaikkojen läheisyyden vuoksi, Valmet ja Partolan kenkätehdas antoivat työtä. Allekirjoittanutkin osallistui ”imetyspuuhiin”.
Vauvat kylvetettiin aamuisin ja vaihdettiin seimen vaatteisiin, flanellinuttuun, sukkanauhaliiveihin ja puuvillasukkiin, flanelli ja koristepöksyihin ja kaulaan laitettiin kaunis pitsiröyhelö. Painoa tarkkailtiin joka lauantai, punnituksin ja mittauksin. Vitoli ja Asgorbin ja rautalääkkeet annettiin päivämuhennosten yhteydessä. Kumikankaat oli sängyssä hoitovaippojen alla. Muovivaipat ja sukkahousut tulivat käyttöön 60 luvulla, samoin sideharsot. Lasten opittua istumaan, aloitettiin keijastus, joka vähitellen tuotti tulosta, kuivaksi lapset oppivat n. 2 -vuotiaana, jolloin siirtyivät seuraavalle osastolle.
Ruoka valmistettiin omassa maitokeittiössä, puolimaidot, vellit ja muhennokset. Maitopullot ja tutit keitettiin, sattuipa niinkin, että vesi loppui keittiökattilasta ja mustat kumiriekaleet lensivät ovella vastaan, onneksi apteekki oli lähellä ja apua löytyi. Päiväunet lapset nukkuivat parvekkeella makuupusseissa pukkisängyissä tai omissa vaunuissa. Päivälevon jälkeen lapset syötettiin muhennosannoksella, röyhtäilyt olivat kiitos täysinäisestä vatsasta. Vähitellen lapset vaihdettiin omiin vaatteisiin ja laitettiin leikkikehään, odottamaan äitiä ja seurailemaan muita kavereita. Äitien työstä tullessa lapsukaiset olivat valmiina kotiin lähtöä varten, kuulumisien kannustamina. Pyykkiä tuli paljon, sillä pesukonetta ei ollut. Kesäisin pyykki kuivattiin ulkona pyykkinarulla, talvella oli hankalampaa, kun muidenkin lasten ulkovaatteet kuivatettiin samassa kuivaushuoneessa.
LÄÄKÄRINTARKASTUKSET
Kaupungin lastenlääkärinä oli Lahja Liukkonen, hän tarkasti kaikki lapset 2 kertaa vuodessa. Terveyden hoitajana oli Annikki Teivaala ja myöhemmin Vuokko Siljanmäki. Polion riehuessa Tampereella, rokotukset alkoivat 60 luvun alussa. Sairastunut oli meilläkin Esa-poika, jota hoidettiin Kulkutautisairaalassa.
PÄIVÄVAPAAT
Työpäiviin saatiin pituutta pienien osastolla 2- tunnin päivävapaalla, lapset olivat silloin päivälevolla. Toisten osastojen tädit kuulostelivat pieniä ja auttoivat tarvittaessa. Päivävapaan aikana sai poistua talosta toimittelemaan omia asioitaan, mutta yleensä, tehtiin käsitöitä tai levättiin, näin päivärupeamaksi kertyi 10 tuntia.
LASTEN RUOKAILU
Ruokailuun panostettiin paljon, aamulla klo 8 oli valmiina täysateriat, perunat, vihanneslaatikot ja liharuuat, ym. Toinen ateria syötiin klo 14.30. Lauantait oli oikeita herkuttelupäiviä, silloin kiisselit oli koristeltu kermavaahdolla, tarjolla oli pullaa ja jopa piparkakkuja. Myöhemmin aamu-ateria korvattiin puurolla, kalanmaksaöljyä unohtamatta. Välipalat olivat keveimpiä, mehua tai kaakaota.
LAULUHETKET
Yhteiset laulajaiset olivat perjantaina, silloin opeteltiin ja leikittiin uusia lauluja, tulevia juhlia varten. Joulujuhlat ja äitienpäivä olivat riemukkaita, silloin vanhemmat kahvitettiin ohjelmien lomassa. Joulunaikaan tunnelmat olivat ”tonttumaisia” joulupukki kävi tuomassa kopallisen lahjapusseja, joista löytyi joulupulla ja namuja.
PÄIVÄUNET
Päiväunia nukkui seimen ja tarhan lapset. Kesäisin kannettiin pukkisängyt pihaan puiden siimekseen ja osa nukkui verannalla, lepoaika oli n 2 tuntia. Tarhan lapset olivat seimenpuolella aamuin ja illoin hoidossa, opettajan 6 tunnin työvuoron johdosta. Ilmojen viiletessä lapset nukkuivat sisätiloissa, kerrossängyissä. Lasten rauhoitettua, alkoi pyykinsilitys, jota oli kukkuraiset kopat. Vauvojen nutut, röyhelöt, tyttöjen ja poikien seimiesiliinat silitettiin. Lasten omiakin vaatteita korjailtiin, usein housuista ja takeista puuttui nappeja ja saumatkin repsottivat. Tytöt ja pojatkin käyttivät seimiesiliinoja.
RETKET JA PIHALEIKIT
Vaikka käytössämme oli kaunis ja suuri pihamaa, josta löytyi valoa ja varjoa suurten tammien katveesta. Muutamia marjapensaitakin oli pihapiirissä, joista lapset saivat suunsa makeaksi, mikäli eivät jo raakoina marjoja napsineet. Seimi toimi ympärivuotisesti, myös tarhan lapset hoidettiin, opettajan 2-kuukauden kesäloman aikana. Kuumana päivänä otimme sadettajan ja lapset saivat vilvoitella vesisuihkun alla. Valmetin kallio oli retkikohteena kesäisin mieluisa, sieltä olivat mahtavat näköalat ”Valmetin merelle”. Kallion rinteet olivat kielonkukkien peittämät. Tuoreet kukat koristivat aina ruokapöytiä. Askartelu materiaali kerättiin luonnosta, kävyt ja tammenterhot joita kerättiin laatikoittain ja vintti oli hyvä säilytyspaikka, keräsimme myös puidenlehtiä, joita kuivattiin sanomalehtien välissä. Monen tytön kaulassa roikkui syksyisin itse tekemät pihlajanmarja helmet. Liima oli arvokasta, sitä laimennettiin, tapettiliisteriä käytettiin reilummin, joskus liimattiin keitetyllä perunallakin. Talviaikana pulkkamäet ja linnat olivat mieluisia. Talonmiehellä oli raskaat työt, luodessa pihamaan käytävät vapaaksi lumesta, ennen seimen avaamista klo 6, pyryisinä saattoi mennä koko päiväkin. Lasten vaatteiden kuivatus tuotti päänvaivaa, lämpöpattereilla oli tumppukoristelut ja muutenkin oli hankalaa vaihtovaatteiden puuttuessa.
ROTTAJAHTI
Koulun loputtua, tuli muutama lapsi hoitoon, omien jäädessä kesälomalle. Aluksi oli kivaa, ruoka maittavaa ja kaveritkin mukavia, mutta ne hiljaa olot, toisten levätessä ei sopinut, siitä tulikin nurinaa. Aamulla seimeen tullessa pojat olivat keränneet taskut täyteen kiviä, kivet kätkettiin pensaisiin. Hiljaisen hetken lähestyessä, kivet löytyivät ja niin lähdettiin Perkiönkadun kaatopaikalle rottajahtiin, kyllä niitä vilisteli kaiken rojun keskellä, muutama vingahduskin kuului ja pojat kertoivat osumista. Taskut tyhjenivät ja seimeen saavuttaessa puheet olivat suurelliset ja nuorempien mielestä sankarilliset. Nämä retket loppuivat, kun isätkin alkoivat kiinnostua asiasta, isien tekemät ritsat takavarikoitiin ja annettiin kotiin lähtiessä. Tälle kaatopaikalle rakennettiin aikanaan rivitaloja.
RAPARPERIMAA
Kesäpuuhiin kuului kukkamaiden ja raparperimaan hoito, lapset innolla kastelivat kukkamaita pienillä kastelukannuillaan. Talonmies oli muokannut ja kylvänyt kukkapenkit. Raparperimaan hoidosta vastasivat hoitajat. Lepolassa oli kulmakunnan komeimmat raparperit, niistä keittäjä teki hillot, piirakat, mehut ja kiisselit. Sadosta riitti muillekin jakaa, lasten vanhemmille annettiin kiisseliaineet kotiin vietäväksi. Ehkä sadon runsaus johtui usein tukkeutuneista viemäriputkista. Lasten keijatusten tuotto kerättiin ämpäreihin ja ”satsit” kaadettiin lapiolla kaivettuihin kuoppiin raparperimaahan. Lieneekö tämä ollut luomuviljelyä? Remontissa putket korjattiin ja raparperimaa kuihtui ja vähitellen kuoli pois.
KESÄLOMALISTAT
Kesälomalistaa odoteltiin pelonsekaisin tunnelmin, sillä kesäsiirtolaan joutui hoitajat vuorovuosin. Siirtoloita oli Pälkäneellä, Teiskossa, Ylöjärvellä Ylinen ja Antaverkka. Työ oli 1-2 kk riippuen loman pituudesta, päivärahaa ei ollut, ainoastaan 100 mk siirtolalisä. Perheellinen joutui etsimään kylältä asunnon ja palkkaamaan apulaisen, jota muutenkin joutui pitämään, sillä henkilökunta ei saanut omia lapsiaan kunnalliseen hoitoon. Muitakin rajoituksia oli, puhelimeen ei haettu työaikana, varsinkaan jos kysyjä oli mies. Tästä kiinnostuneena, poikaystävät lähettivät sähkösanomia, jotka kuitattiin johtajan silmien alla. Korut ja huulipunat olivat kielletyt. Seimityöpaikat siirtolakeikan aikana korvattiin ”kesätytöillä”, jotka olivat yleensä koululaisia.
HOITOMAKSUT JA SIIVOUSPÄIVÄ
Hoitomaksun johtaja rahasti joka perjantai, vanhemmat seisoivat jonossa vuoroaan odotellen toimiston käytävällä. Joskus oli tapauksia, että tili oli mennyt television osamaksuihin tai piristäviin juomiin. Televisio alkoi yleistyä vähitellen joka talouteen 60-luvulla. Henkilökunnan ruokamaksut pidätettiin palkasta, monien neuvottelujen jälkeen saimme ateria ja kahviliput. Perjantai oli myös yhteinen siivouspäivä, osastojen kukkaset suihkutettiin pesuhuoneessa lasten kanssa, leluhyllyt järjestettiin, lasten kynnet leikattiin, korvat puhdistettiin ja hiukset tarkastettiin. Ulkolelujakaan ei jätetty pesemättä. Kesälomalla, hoidettiin vuoroviikoin keskuslämpöuunia, hiiliä lisäten, jotta saimme lämpimän tiski ja pyykkiveden. Lauantai oli pannuhuoneen siivouspäivä, pannun ilmaluukut nuohottiin raskaalla rautaluudalla ja lattia pestiin. Joskus kesäaikana lämmitettiin sauna, ne lapset jotka tahtoivat, pääsivät makeisiin löylyihin ja suihkuun. Vanhemmat kävivät Perkiönkadun yleisessä saunassa, sillä monessakaan talossa ei ollut muuta mahdollisuutta. Kaikki pesut oli tärkeitä, sillä moneen talouteen tuli vain kylmä vesi.
SEIMI ja TARHA nimet on muutettu PÄIVÄKODIKSI.
Henkilökuntaa ja koulutusta on lisätty. Vuodet ovat vierineet, tavat muuttuneet moneen kertaan, mutta äitien rakkaat ”maitoparrat” tarvitsevat edelleen turvallisen sylin.
Olen ylpeä, että olen saanut työskennellä näin arvokkaassa ja kauniissa Lepolan rakennuksessa nuoruuteni 38 vuotta.
Kirjoittaja Eva Polvinen
Kuvia tilaisuudesta:
