Piirteitä alueemme kehityksestä
Tässä kirjoituksessa on tarkoitus antaa uusille asukkaille kehys oman asuinalueensa kehityksestä runsaan sadan vuoden ajalta. Tarkempaan ja yksityiskohtaisempaan katsaukseen tarjoaa hyvän tilaisuuden Härmälä-Seuran kustantamat kirjat, jotka on esitelty täällä.
Hatanpään kartano
Hatanpään kartano on ollut keskeisin vaikuttaja nykyisen Tampereen kaupungin eteläisten osien kehitykseen. Silloisen Messukylän pitäjään kuuluneen kartanon viimeinen omistajasuku oli Idmanit (1825-1913). Kartanon viimeinen omistaja oli Fredi Idman. Hänen veljensä toimi Suomen Yhdyspankin Tampereen konttorin vaikutusvaltaisena johtajana. Hän rakennutti Hatanpään niemeen uusgotiikka ja jugendtyyliä edustavan asuntopalatsin, jossa nyt toimii ympäristövirasto. Pankkitarkastuksessa kaikkien yllätykseksi paljastui valtava kavallus. Tämä seurauksena rehellisenä ja oikeudenmukaisena miehenä tunnettu Fredi Idman joutui pesän jakamattomuuden vuoksi myymään koko kartanon kaikkine maineen 1913, Tampereen kaupungille. Kartanon päärakennus oli sairaalana puoli vuosisataa. Nyt siellä toimii nukkemuseo ja laajassa ympäristössä arboretum ruusutarhoineen. Suomen siirtolapuutarhatoiminta alkoi Hatanpäältä 1916 ja päättyi siellä 1970-luvun alussa siirtoon Niihamaan. Tällä alueella on nyt osittain kaupungin puutarha ja Vihiojan alueen uutta asutusta. Hatanpään funkistyylisen sairaalakompleksin 1. vaihe valmistui 1935.
Hatanpään vuokralaisia
Hatanpään kartanolla oli lukuisia torppareita, jotka maksoivat vuokransa raskaina päivätöinä, taksvärkkinä. Osa Rantaperkiön torpista oli pinta-alaltaan pieniä alle hehtaarin palstoja, mutta Sarankulmassa merkittävästi suurempia. Kaupungin tullessa vuokraisännäksi 1913 muutettiin päivätyöt rahakorvauksiksi. Sarankulman torppareihin kaupunki ei soveltanut torpparien lunastusoikeuslakia, koska lakiteksti puhui vain maalaiskunnista. Pitkällisen riitelyn jälkeen päädyttiin pitkiin vuokrasopimuksiin, jotka päättyivät 1970-luvulla. Tällä hetkellä Sarankulmassa toimii satakunta yritystä, joissa on noin 3000 työpaikkaa. Rantaperkiössä ja Sarankulmassa muistuttaa nykyistä asukasta torppariajasta monet katujen ja puistojen nimet.
1800-luvun loppu kymmenillä syntyi merkittävä huvilarannikko, joka ulottui Vihilahden perukasta nykyiseen kuntarajaan, Härmälänojaan, saakka. Kaikkien vuokralaisten maapohjan omistus säilyi pitkien vuokrasopimusten sitomina Hatanpään kartanolla ja siirtyi 1913 kaupungin hallintaan. Viimeiset vuokrasopimukset umpeutuivat 1940-luvulla, mutta monien vuokraoikeuden kaupunki oli ostanut jo aikaisemmin. Ainut säilynyt huvilarakennus on nykyään päiväkotina toimiva Lepola.
Tänään ranta-alueella on nähtävänä huvila-asutusten perustuksia ja matalan veden aikana pitkien laitureiden kivipohjia. Hatanpään valtatietä ei ollut ja kulku huviloille, niin kuin muullekin asutukselle tapahtui Viinikan kautta kulkevaa tietä. Kesäaikana höyrylaiva haki ”herrat” kaupunkiin työhön omilta laitureilta ja palasi iltapäivällä takaisin Laukontorin rannasta. Saamme olla kiitollisia vuokrasopimuspohjalle rakentuneesta huvila-asutuksesta, joka osaltaan mahdollisti nyt hienona puistona tuntemamme Härmälän rantapuiston perustamisen.
Lentokonetehdas – kehityksen moottori
Santahaminasta siirtyvän Valtion Lentokonetehtaan paikasta oli pitkään erimielisyyksiä. Lama-ajan antaman tuumaustauon ansiosta Tampere ehti viimein täysillä kisaa ja maa-alueen luovutuskirja allekirjoitettiin 1932. Ensimmäiset lentokoneet valmistuivat 1936. Talvi- ja jatkosodan aikana tehtaan tarpeellisuus ja työntekijäin taito sai ansaittua kiitosta. Sodan jälkeen Valtion Metallitehtaaksi (Valmet) nimensä muuttanut tehdas sai lentokoneiden sijasta valmistettavakseen sotakorvaustuotteita mm. vetureita ja moottoreita. Merkittäväksi muodostui valokuvan perusteella tilattu sahatavaran kuljetukseen soveltuva kuljetusvaunu, jota voitaneen pitää nyt Partek-konserniin kuuluvan Kalmarin lippulaivan konttilukin esi-isänä. Lentokonetehtaan mittariosaston perillisenä syntyi Rantaperkiössä toimiva Metso Automation. Sodan aikana hajasijoitettiin turvallisuussyistä moottorituotanto Nokian Linnavuoreen, jossa se nyt toimii Sisu Diesel – nimellä. Samasta syystä lentokonetuotantoa hajasijoitettiin Kuorevedelle, jossa se tänään toimii Patria-Finavitec -nimellä ja sai juuri valtaisan alihankintatilauksen eurooppalaiselta lentokoneteollisuudelta.
Sarankulman ja Pirkkalan alueelta voisi mainita lisäksi monia yrityksiä, joiden synnyssä Lentokonetehtaalla on osuutta. Lentokonetehdas edellytti läheisyyteensä lentokentän. 1930-luvun alun pulakauden ja työttömyyden aikana lentokentän rakentaminen tarjosi työtä sadoille Tamperelaisille. Kentän sijainti maastollisessa notkelmassa ja kaupungin kasvu veivät siltä elintilan. Nämä puutteet korvasi uusi Tampere-Pirkkalan kenttä, joka vihittiin käyttöön Tampere-päivänä 1. 10. 1979. Härmälään syntyi näin paljon tonttimaata, joka käytettiin omakotitontteihin ja Pirkkahallin tarpeisiin. Vanhalla kiitoradalla kulkee nyt autoliikenne Ilmailukatua pitkin.
Lentokonetehdas loi suuren työvoimatarpeen, joka tarvitsi asuntoja. Näin syntyi Härmälän omakotiasutus, joka on käynyt läpi jo saneerauskierroksen. Samasta syystä kaavoitettiin omakotialueiksi Pirkkalassa suuret alueet, mm. Haikka ja Killo.
Leonardo -muistomerkki sukupolvien työlle ja uhrauksille
Lentovarikon killan tekemän aloitteen ja Tampereen kaupungin myötämielen, unohtamatta lukuisia lahjoittajia, ansiosta Leonardo -muistomerkki sai ilmaa siipiensä alle. Sen suunnittelun lähtökohtana oli kunnianteko alueen ilmailuperinteelle ja entiselle ja nykyiselle innovatiivisyydelle ja teolliselle osaamiselle. Muistomerkin suunnitteli taiteilija-professori Kimmo Kaivanto ja hän esitti myös nimen : Leonardo – renessanssin yleisneron Leonardo da Vincin innoittamana. Vaativan teknisen osaamisen ja upean taiteen onnellisen liiton tuloksena syntynyt muistomerkki luovutettiin Tampereen kaupungille Tampere-päivänä 1999. Pirkkahallin eteen arvokkaaseen paikkaan pystytetty muistomerkki on paras tapa pitää menneisyys mielessä. Tulevaisuus kasvaa menneisyydestä.
Härmälä-Seuran historiatoimikunnan puheenjohtaja Lauri Viljanmaa
Kirjoitus julkaistu alunperin Nurkkakunta -julkaisussa 1 /2001
